Elämän sivustakatsojat

Joel ja Ethan Coen tekevät elokuvia ilahduttavalla pieteetillä. Veljekset ovat kiitellyissä töissään tarkastelleet Amerikan kulttuuriperimää lähes osavaltiokohtaisella tarkkuudella. Herkullisesti tämä on välittynyt elokuvien hahmojen etnisistä taustoista karrikoituine tapajäljitelmineen ja puheenparsineen. Tekijöiden omille juutalaisjuurille annetaan usein erityistä tilaa, mistä paraatiesimerkkinä käy esikaupungin vainoharhaista toiseutta hiljaisen tyylikkäästi raottanut Serious Man (2009).

Inside Llewyn DavisCoenit eivät esitä kotimaansa marginaaliryhmiä sentimentaalisen holhoavasti, vaan alistavat hahmonsa ankarien olosuhteiden kokijoiksi ja tekojensa vastuuvelvollisiksi. Tämä toteutetaan mustan huumorin ja hyytävään kylmyyteen yltävän lakonisen retoriikan kautta. Tuloksena on syntynyt vahvinta amerikkalaista elokuvaa, minkä Barton Fink (1991), Fargo (1996) ja Menetetty maa (2007) todistavat.

Inside Llewyn Davis sopii edellä mainittujen jatkoksi kiteytyneellä tyylillään. Sen fiktiivinen nimihenkilö (Oscar Isaac) on 1960-luvun alun folk-laulaja, joka on elämänsä umpikujassa. Partneri on hypännyt sillalta, talous on kyykyssä ja kaverin puoliso (Carey Mulligan) syyttää raskaudestaan. Toimeentulon ja taiteellisen itsekunnioituksen ristiaallokossa alakuloinen antisankari ajelehtii Greenwich Villagen folk-piireistä lupaavammille apajille Chicagoon. Matkaa tehdään ylimielisen Jazz-veteraanin (John Goodman) ja tätä kuskaavan beat-runoilijan (Garret Hedlund) kanssa, mutta keskeiseksi seuraksi nousevat kitara ja tuttavien kissa, jälkimmäisen myös viitoittaessa odottamattomasti tietä. Yksinkertaisista lähtökohdista kasvaa tragikoominen ja kliseitä karttava aikalaiskuvaus, joka herättää poikkeuksellista kiitollisuutta.

Inside Llewyn DavisSuvereenisti kuljetetun tarinan seikkaperäisyys vakuuttaa. Vaikka Llewynin edesottamukset perhe- sekä työinstituutioiden puristuksissa puhuttelevat Isaacin hallitun roolityön ansiosta, osoittautuu elokuvan ajallinen viitekehys tärkeäksi osaksi sen dramaattista tenhoa. 60-luvun nousevat musiikkityylit ja sekaan taitavasti piilotetut kulttuurivirtaukset törmäävät vanhan ja uuden murroksessa, jonka läpi fatalistiset käänteet päähenkilöä kuljettavat.

Teknisesti ollaan veljesten parhaimpien äärellä. Ulkokuvien talvinen valo ja harmahtava esillepano limittyvät osaksi Llewynin melankolista mielenmaisemaa. Siitä huolimatta elokuvasta välittyy kotoisa tunnelma, kiitos T Bone Burnettin orkestroiman musiikin. Angloamerikkalaiset kansansävelmät soivat vireessä kautta linjan, jos kohta autenttisesti toteutettujen ohjelmanumeroiden takaa paljastuu myös hersyvä nauru folk- ja rock'n roll -stereotypioita kohtaan. Kontrasti koskettavuuden ja huvittavuuden välillä toimii sietämättömän nautittavasti.

Inside Llewyn Davis Absurdisiin korkeuksiin kurottavat jazz- ja taideinstituutiot saavat myös ansaitun käsittelynsä, kun ollaan tekemisissä amerikkalaisen kansallisperinnön kanssa. Sen edustajana päähenkilö joutuu jatkuvasti korkeampien kulttuurivoimien ja kaupallisten trendien tallomaksi. Kovaonnisen muusikon odotusten järkkymistä ja ammatillisen omanarvontunnon katoamista etäältä tarkasteleva Inside Llewyn Davis tihkuu älykästä huumoria, jota ei tarjoilla imartelevasti vaan persoonallisen tyylin ehdoilla.

Merkitysrikas folk-tarina päättyy tulkintoja herättäen. Siihen asti Llewyn on seurannut vääjäämättömästi etenevää elämäänsä kuin sivustakatsojana. Kuten ohjaajansakin.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,9 / 12 henkilöä




Powered by Preview Networks