Logan Lucky valkokangas

Elokuvamaailman moniottelija Steven Soderbergh on palannut takaisin ohjaajan pallille. My Life with Liberacen (2013) jälkeen useamman vuoden tauon ohjaustöistä pitänyt tekijä on viihtynyt viime aikoina enimmäkseen tuottajapuolelle ja televisiosarjojen parissa. Nyt valkokankaille ilmestyvä Logan Lucky on Soderberghilta tervetullut paluu hänelle tuttujen keikkaelokuvien äärelle.

Länsi-Virginiaan sijoittuvassa elokuvassa sinikaulusduunari Jimmy Logan (Channing Tatum) alkaa tukalan tilanteen pakottamana suunnitella suuren rahaholvin ryöstämistä NASCAR-autokisojen aikana. Mukaan keikalle lähtee Loganin veljen (Adam Driver) lisäksi joukko erinäisiä osaajia, jotka kaikki hamuavat osaansa holviin lukitusta saaliista.

Logan Luckyn taustalta kuuluvat Ocean’s Elevenin (2001) kaltaisen tyylitietoisen keikkaelokuvan harmoniat, mutta tällä kertaa Soderbergh on vaihtanut kasinomaailman glamourin ruostevyöhykkeen purutupakkaan ja hikitahroihin. Elokuvan keskiössä oleva luokkastereotypioille altis white trash -kulttuuri ei ole ensimmäistä kertaa ohjaajan käsittelyssä. Viimeksi Soderbergh nosti Yhdysvaltojen hiljaisen kansanosan esille tositapahtumiin pohjautuvassa Oscar-draamassa Erin Brockovich (2000), jonka temaattiseen pirtaan Logan Lucky varsin näkyvästi istuu.

Elokuvan tarina porautuu konservatiivisen osavaltion keskellä elävään duunarikansaan, jota leimaa rehellisyys, riippumattomuus ja yksinkertaisuus. Vastinpariksi tälle asettuu totuutta vääristelevät instituutiot ja markkinahenkiset suurkorporaatiot. Näkyvimmillään tämän risteyskohdan ohjaaja tuo esille missikisoissa, johon päähenkilön tytär on tälläytynyt esittääkseen Rihannan hittibiisin Umbrella. Kotikaupungin juuret kuitenkin tulevat esiin kuoren alta, ja sävel vaihtuu John Denverin Take Me Home, Country Roadsiin.

Tarinan edetessä elokuvasta alkaa paikantua harvinaisen ihmisläheisiä sävyjä. Logan Luckyn rosoisen ulkokuoren alla loistavat yllättävänkin humaanit elementit, joita harvoin keikkaelokuvissa nähdään. Pienen yhteisön sisälle rakentuu toisiaan tukeva verkosto, jota leimaa välittäminen ja yhteiseen hiileen puhaltaminen. Kauas on siirrytty Ocean’s trilogian koppavasta veijarimaisuudesta ja ahneudesta.

Ihmiskeskeinen kosketuspinta ei ole ainoastaan hienosti luotu vaan myös tarpeellinen. Soderbergh tietää itsekin liikkuvansa hyvin tulenaralla vyöhykkeellä nykyisen poliittisen ilmapiirin valossa. Elokuva maalaa sympaattisen ja myötämielisen kuvan kansanosasta, joka vahvoin äänenpainoin äänesti Donald Trumpin Valkoiseen taloon. Ristiriidalta on vaikea ummistaa silmiään, vaikka Soderbergh kovasti yrittääkin. Vähemmän osaavan tekijän käsissä teos olisi saattanut hyvin nopeasti kääntyä itseään vastaan.

Logan Luckyn kohdalla näin ei kuitenkaan käy. Taiten luotu kokonaisuus osoittaa, että Soderberghin ydinosaaminen vahvan näyttelijätyön ja hallitun kerronnan saralla ei ole hävinnyt mihinkään. Persoonalliset henkilöhahmot ja sopivasti annosteltua huumori tukevat elokuvan lämmintä pohjasanomaa, jossa suuret setelit eivät lopulta määrää onnen aakkosia. Lopun juonitwist asettuu hienosti vastapainoksi duunariluokan simppeliyttä ruokkiville stereotypioille.