Lumotut valkokangas

Yhdysvaltain sisällissodan raivotessa taustalla on Farnsworthin tyttökoulu sulkeutunut omaan syvän etelän unimaailmaansa. Seesteisyys särkyy, kun eräs oppilaista löytää metsästä haavoittuneen pohjoisen korpraalin McBurneyn (Colin Farrell).

Koulun johtaja Martha (Nicole Kidman) suostuu ottamaan vihollissotilaan vastentahtoisesti hoidettavakseen, sillä vangiksi joutuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Pian vammoistaan toipuva McBurney herättää tyttökoulun sodan turruttamat tai vasta puhkeamassa olevat romanttiset ja seksuaaliset halut. Mutta viettääkö sotilas yönsä mieluummin opettajan (Kirsten Dunst) vai vanhimman oppilaan (Elle Fanning) huoneessa? Ja kuka on lumonnut kenet?

Sofia Coppolan Lumotut (2017) on uusintafilmatisointi Don Siegelin ohjaamasta, Thomas P. Cullinanin romaaniin pohjautuvasta melodraamasta Korpraali McB (1971). Remake mukailee tarinaltaan tarkasti alkuperäisteosta, mitä nyt Coppolan versiosta on jätetty pois koulun orjapalvelija. Menkööt taiteellisen vapauden piikkiin. Joka tapauksessa Coppolan elokuva on niin lähellä 1970-luvun filmatisointia, ettei vertaamiselta voi välttyä.

Coppola on perustellut remakea sillä, että alkuperäinen tarina on vähän tunnettu. Siegelin version pääosissa ovat kuitenkin aikansa A-sarjalaiset Clint Eastwood ja Geraldine Page ja ainakin Suomessa elokuva on esitetty useasti televisiossa. Korpraali McB tulee myös toistuvasti puheeksi Eastwood-fanien keskusteluissa. Niin tai näin, sopii Coppolan tavaramerkiksi tullut eteerinen tunnelma tarinaan hyvin. Philippe LeSourdin pehmeä kuvaus luo hämäristä sisätiloista ja ränsistyvästä plantaasista puutarhoineen utuisen, unenomaisen miljöön.

Colin Farrell osoittaa sotilaan roolissa kuin Eastwood aikanaan, että repertuaaria löytyy tyyppihahmoja pidemmälle. Farrellin hahmo on motiiveiltaan monitulkintaisempi kuin Eastwoodiin, muttei välttämättä moniulotteisempi. Sotaan palaavat takaumat on poistettu. Tyttökoulun naisten vertaaminen Korpraali McB:hen on hankalampaa. Pikemminkin mieleen tulevat Coppolan oma Virgin Suicides (1999) sekä Peter Weirin Huviretki hirttopaikalle (1975). Näiden tavoin naisten identiteetit – ehkä Coppolan luottonäyttelijä Dunstin hahmoa lukuun ottamatta – sulautuvat kuin yhdeksi hahmoksi, mitä näyttävät ja toisiinsa lomittuvat puvut korostavat.

Lumotut on kiistatta yritys tuoda tarinaan naisen näkökulma. Coppolan psykoseksuaalinen lähestymistapa on toki pehmeämpi, jopa hauskempi kuin Siegelin ankara ja raadollinen eksploitaatio, mutta alkuperäisversiossa naiset olivat selkeästi vahvempia toimijoita. Coppola myös työntää valta-asetelmia ja uskontoa taka-alalle, mikä saa uudemman version tuntumaan alkuperäistä ontommalta. Raa’an tarinan silottelu saa myös kerronnan laahaamaan paikoin paikoillaan ja muistuttamaan ohjaajansa kuolettavan tylsää Somewherea (2010). Joka tapauksessa Coppola luottaa Siegelia enemmän pieniin eleisiin ja vihjauksiin, niin kuvissa kuin eleissäkin. Tämän vision näyttelijät toteuttavat tarkasti.

Tunnelmoivassa ja hiljaisessa uusintaversiossa loppuratkaisu iskee kuitenkin alkuperäistä kovempaa. Coppola tekee myös Siegelia paremmin oikeutta tarinan goottilaisille jopa sadunomaisille piirteille. Molemmissa filmatisoinneissa on siis omat, ehdottomat puolensa ja valinta niiden välillä lienee pitkälti makuasia. Itse katsoisin mieluummin uudelleen alkuperäisen, mutta voi olla, että vähemmän genre-orientioituneisiin katsojiin Coppolan tulkinta vetoaa paremmin.