My Life with Liberace kotikatsomo

Showlegenda Waldziu Valentino Liberace tuli tunnetuksi pianovirtuoosina ja viihdyttäjänä. Hän oli myös henkilö, jonka tarkkaan varjeltu yksityiselämä oli jatkuvan spekuloinnin kohteena. Kun Liberacen entinen poikaystävä Scott Thorson julkaisi vuosi tähden kuoleman jälkeen muistelmateoksen Behind the Canedlabra: My life with Liberace, avautuivat myös nyörit julkisuusverhon ympäriltä.

Kirjan pohjalta tehty filmatisointi ehti pyöriä rahoitusvaikeuksissa pitkään, kunnes kaapeliverkko HBO otti projektin huomaansa. Työläs prosessi on samalla myös joutsenlaulu ohjaaja Steven Soderberghille, joka julisti teoksen jäävän hänen viimeiseksi ohjaustyökseen.

My Life with Liberace istuu samassa kehässä pari vuotta aiemmin ilmestyneen My Week with Marilynin kanssa. Kummassakin teoksessa nimekästä julkimoa tarkastellaan tapahtumissa mukana pyörivän taviksen kautta. Tällaiset paljastusteoksiin pohjautuvat dokudraamat tyydyttävät uteliaisuutta tarjoamalla sovinnaista tirkistelyä kulissien taakse. Tämä lienee myös osasyy niiden suosioon.

Kumpikin teos jakaa myös ongelmansa. My Week with Marilyn luhistui omaan innottomuuteensa, kun Monroen ikonisesta hahmosta ei saatu mitään järkevää irti. Vaikka My Life with Liberace on huomattavasti ryhdikkäämpi kokonaisuus, jää tarjonta silti yhtä lailla ohueksi.

Thorsonin ja Liberacen salattua parisuhdetta varjosti sekä julkisuuden paineet että muusikon vaikea persoona. Moderneille dokudraamoille tyypillisesti elokuva problematisoi tarkasteltavaa tähteä. Hahmo nähdään aina jotenkin ongelmallisena tai rikkoutuneena.

Vaikka Liberacea käsitellään myötätuntoisesti ja ymmärtävästi, niin hahmon persoona on silti kaikkea muuta kuin positiivinen. Kyseessä on hedonistinen, omistushaluinen, valtaa käyttävä yksilö, jonka elämää dominoi vahva seksuaalinen vietti ja narsistinen tarve pysyä nuorena. Taustalla painavat ongelmat perhesiteissä, näistä merkittävimpänä tähden suhde omaan äitiinsä. Thorsonin huumeriippuvuus niin ikään esitetään alkujaan Liberacen aiheuttamana.

Lähdeteoksen kirjoittaja yleensä pääsee sanelemaan sen ”totuuden”, joka elokuvamuotoon lopulta päätyy. Luonnollisesti tapahtumat ja henkilöt ovat tämän takia aina väritettyjä, mikä vain korostuu kun tarina dramatisoidaan käsikirjoitukseksi. Oleellista onkin kysyä, onnistuvatko elokuvan hahmot tuntumaan tässä suhteessa aidoilta ja mielenkiintoisilta.

Soderberghin ohjaaman elokuvan suurin ongelma onkin siinä, että Liberacen persoona kaikkine ongelmineen jää lopulta melko vaisuksi. Elokuva haluaa selvästi riisua hahmolta koreilevan ulkokuoren, mutta flamboyantin pinnan alta paljastuu lopulta hyvin vähän todellista sanottavaa. Sama ongelma on myös showbisneksen kritiikissä, joka tuntuu pyörivän kuluneen korostetusti huumeiden ja kauneusleikkauksien ympärillä.

Elokuvan ansiot ovatkin pitkälti sen omistautuneissa näyttelijöissä. Kirsikkana kerman päällä loistaa Michael Douglasin suvereeni tulkinta Liberacesta. Douglas imitoi esimerkillisesti tähden puhetta ja elehdintää, mutta tulkinta ei silti jää ulkokultaiseksi. Elokuvan Liberace vaikuttaa elävältä ja uskottavalta.

Harmillista että monet dokudraamat tuntuvat usein jäävän tälle tasolle. Ne ovat näyttelijöiden elokuvia, joiden muut ansiot ovat lähinnä nimellisiä. Elämään niistä jää vain näyttävät suoritukset, jotka itsessään eivät riitä nostamaan elokuvia keskinkertaisuuden yläpuolelle.