Lady in The Water valkokangas

M. Night Shyamalanilla on takanaan komea putki. Kuudes aisti, Särkymätön, Signs ja Kylä ovat kaikki hänen omiin käsikirjoituksiinsa ja ideoihinsa perustuvia omaperäisiä teoksia, eivätkä kassatulotkaan ole huonoja olleet. Yhteistä edellä mainituille elokuville on Shyamalanin kiireettömän tyylin ja teemojen lisäksi lopun juonenkäänne, joka kääntää kaiken päälaelleen.

Samaa kaavaa ei voi kuitenkaan loputtomasti lypsää. Jo Kylän kohdalla tärkeimmäksi puheenaiheeksi tuntui nousevan lopun yllätys, vaikka siinä ja muissa Shyamalanin elokuvissa on paljon muutakin märehdittävää. Lady in the Water lopettaa Shyamalanin putken monessakin mielessä.

Se on ensimmäinen elokuva, jota hän ei ohjannut Disneylle. Sukset menivät ristiin Lady in the Waterin käsikirjoituksen kanssa, ja Shyamalan vei elokuvansa Warnerille. Lady in the Waterissa on myös turha odottaa mullistavaa juonenkäännettä, koska sellaista ei ole. Päinvastoin – tarinan tasolla elokuva on erittäin itsetietoinen ja selkeä, ja usein tulevat tapahtumat paljastetaan jo etukäteen. Lady in the Water oli myös Shyamalanin ensimmäinen kaupallinen floppi. Kriitikoilla alkoi olla vaikeuksia jo Kylän kanssa, mutta Lady in the Water on teurastettu armottomasti. Haluaisin uskoa, että se ei johdu siitä, että elokuvassa on erittäin suoraa piikittelyä elokuvakriitikkoja kohtaan.

Päähenkilö Cleveland Heep on pienen kerrostalokompleksin talonmies. Aika kuluu asukkaiden ongelmien parissa, eikä kunnianhimoa tai halua parempaan ole. Eräänä iltana hän löytää kerrostalon uima-altaasta narfin, vesinymfin, joka pelastaa Heepin hukkumiselta. Narf kertoo, että hänen täytyy löytää valittu, joka tulee muuttamaan koko maailman kohtalon. Narfin täytyy varoa häntä seuranneita skruntteja, sudenkaltaisia olentoja. Tarinaan liittyy myös juurista tehdyiltä apinoilta näyttävät Tartutikit sekä suuri kotka Eatlon.

Juonikuvausta kirjoittaessa tekee mieli pyytää anteeksi M. Nightin puolesta. Se ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta paljoakaan. Tarina on alun perin Shyamalanin lapsilleen keksimä iltasatu. Elokuvan alussa olevan animaation sisällöstä käy heti selväksi, että se jatkaa samaa linjaa. Lady in the Water on satu, faabeli, mutta sitä ei ole suunnattu lapsille.

Lady in the Waterin suurin ansio on, että se kertoo kerrottavansa vakavalla naamalla. Tämä yhdistettynä toimiviin näyttelijäsuorituksiin ja Shyamalanin tyyliin pitää elokuvan suurimmaksi osaksi koossa ja tunnelman vahvana. Loppua kohden alkaa tulla kuitenkin liian vahva tunne siitä, että Shyamalan on tehnyt elokuvaa keksimällä lisää kameroiden kuvatessa. Muutamat hahmot ovat olemassa vain palasina tarinan toteuttamisessa eivätkä henkilöinä elokuvan maailmassa. Tämä luo oman, välillä absurdin tunnelmansa, mutta tuntuu lopulta vain keskeneräisyydeltä elokuvassa.

Elokuva on ladattu täyteen symboliikkaa ja itsetietoisuutta, siitä lähtien että narfin nimi on Story, Tarina. Heep saa selville kerrostalossa asuvalta korealaisperheeltä, että narfista kerrotaan vanhassa sadussa. Heiltä Heep saa tietää lisää Tarinasta ja tarinasta, ja toteuttaa satua uudestaan. Tärkeimmäksi teemaksi nousee uskomisen tärkeys, mitä ei käsitellä tällä kertaa uskonnon kautta kuten Signsissa.

Lady in the Waterin mainoskampanja saa elokuvan vaikuttamaan kauhulta. Se on välillä synkkä ja tarjoilee muutamat säikäytykset, mutta kauhuelokuva se ei ole. Tässäkin Shyamalanin elokuvassa genreluokittelut ovat turhia, koska kaiken päällä on vahvana hänen kädenjälkensä. Puutteineenkin Lady in the Water on omaperäisempi ja kiinnostavampi kuin Hollywoodin keskivertotarjonta. Shyamalanin kaltaiselle tarinankertojalle on tilaa ja tilausta.