Särkyneiden puolesta

Ohjaaja M. Night Shyamalan on ollut viimeisen muutaman vuoden ajan kovassa nousussa. Ryhtiliikkeet ohjaustöiden saralla ovat osoittaneet, että syöksykierteessä velloneelta tekijältä löytyy panoksia toiseen tulemiseen. Tämän takia myös uusimmalle ohjausprojektille Glassille on asetettu kovat odotukset.

GlassElokuva päättää Shyamalanin niin sanotun Eastrail 177 ‑trilogian, joka sai alkunsa vuoden 2000 Unbreakablesta. Vuosituhannen alun supersankarifilmatisointien buumia edeltänyt teos tarkasteli kiehtovasti sarjakuvien ja arkitodellisuuden välistä suhdetta. Poikkeavuutensa vangeiksi jääneet yli-inhimillisen kestävä David Dunn (Bruce Willis) ja häntä opastava haurasluustoinen Elijah Price (Samuel L. Jackson) etsivät merkitystä olemassaololleen sarjakuvissa esiintyvien myyttikuvien kautta. Nerokas ja tyylillä rakennettu elokuva on näihin päiviin asti ollut Shyamalanin poukkoilevan uran ehdotonta huippua ja yksi kaikkien aikojen parhaimpia supersankarielokuvia.

Jatko-osa oli suunnitteilla, mutta vaimea menestys lippuluukuilla laittoi projektin jäihin. Kuitenkin kuusitoista vuotta myöhemmin Shyamalan palautti elokuvasarjan henkiin Blumhouse-trillerissään Split. Enemmän Unbreakablen henkinen sisarteos kuin suora jatko-osa esitteli uutena hahmona 23 sivupersoonaan jakautuneen sarjamurhaaja Kevin Wendell Crumbin (James McAvoy). Elokuvan tuotti maltillisen budjettinsa moninkertaisena takaisin ja varmisti samalla jatkon trilogian viimeiselle osalle.

GlassGlass sitoo kahden edeltäneen elokuvan langat yhteen ja palauttaa keskiöön Unbreakablesta tutut teemat. Pakkohoitoon päätyneet Dunn, Price ja Crumb alkavat tutkimuksia johtavan tohtori Ellie Staplen (Sarah Paulson) ohjaamina kyseenalaistaa omaa erityislaatuisuuttaan ja kuvitelmia erityiskyvyistään. Keskiössä on jälleen henkilöhahmojen eksistentiaalisen kriisin tarkastelu ja sen suhteuttaminen supersankarimyytteihin. Mitä tehdä, kun oletetun superihmisen sijaan peilistä katsookin vain suureellisuusharhasta kärsivä kummajainen?

Glass puhuu riviensä välissä hyvinkin suoraan siitä voimavarasta, joka supersankarikuvastoissa piilee. Erityislaatuisuus voi sulkea ulkopuolelle, mutta sarjakuvafiktiossa siitä muodostuu usein myös yksilön suurin yksittäinen voimavara. Elokuvan henkilöhahmoille nämä populaarikulttuurin myytit ovat tärkeitä dokumentteja paikkansa löytämisessä ja itsensä ymmärtämisessä. Oman sisäisen voiman tajuaminen tuo vapauden kahlituille, mutta samalla se on uhkakuva rakenteiden takaa ohjaaville voimille.

GlassShyamalan tarjoaa ansioitunutta luentaa supersankareiden kulttuurisesta luonteesta tuoden samalla aiheensa lähemmäksi nykyaikaista elokuvakenttää. Ikävä kyllä ohjaaja ei kuitenkaan juuri pysähdy arvioimaan, kuinka hän saisi kommentaarinsa parhaiten puettua elokuvamuotoon.

Glass etenee niin maata laahaavan vetämättömästi ja omaan tärkeyteensä humaltuneesti, että sen sisäinen valo loistaa ainoastaan pieni pilkahduksin. Kaksituntinen elokuva huojuu alkuosan mielisairaalan haaleissa sisätiloissa reilusti yli omien kestorajojen eikä lopun korni turpasauna juuri paranna tilannetta. Myöskään ohjaajan maneerimaiset lopputwistit eivät istu luontevasti rytmittömän kokonaisuuden rakenteisiin.

GlassJäljelle jää elokuva, jossa muoto ei palvele sisältöä. Shyamalan pusertaa teoksensa täyteen koomisesti painotettua itsetärkeilevyyttä ja hapuilevaa juonikuljetusta eikä pelkästään tematiikan orastava mielenkiinto jaksa pitää pakettia pinnalla. Lopputulos on vaivaannuttava esitys ohjaajalta, jonka henkilökohtainen kryptoniitti tuntuu edelleen olevan hän itse.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä