Knock at the Cabin valkokangas

Epätasaisen uran menestysten ja pohjanoteerausten välillä tehnyt M. Night Shyamalan on ollut elokuvissaan kiinnostunut perheistä sekä poikkeusyksilöistä. Uudessa ohjaustyössään Knock at the Cabin (2023) hän palaa uransa peruselementeistä nousevan jännitteeseen luottavan trillerin pariin. Henkilöihin keskittyvän draaman pohjana toimii Paul G. Tremblayn kauhua ja yhteiskunnallisiin teemoihin yhdistävä palkittu romaani The Cabin at the End of the World (2018).

Miespari Eric (Jonathan Groff) ja Andrew (Ben Aldridge) ovat matkustaneet tyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa mökkilomalle Philadelphian metsiin. Paikalle saapuu fyysisesti uhkaava, mutta puheissaan herkkä Leonard (Dave Bautista) ja hänen johtama kolmen oudosti aseistautuneen muukalaisen joukko (Nikki Amuka-Bird, Rupert Grint, Abby Quinn). Heidän tehtävänään on saada perhe tekemään mahdoton valinta lähestyvän maailmanlopun estämiseksi.

Syrjäisiä mökkilokaatioita, joihin pahuus on juurtunut, on hyödynnetty kauhuelokuvien vakiokuvastona Evil Dead -elokuvien jälkeen useasti. Ulkomaailmasta erillään olevan rajatun tilan muodostava paikka mahdollistaa Knock at the Cabinin ytimessä olevan Platonin luolavertausmaisen pohdinnan muiden kautta välittyvän todellisuuden luonteesta. Epävarmuutta lisäävien tekijöiden kuten uskomattomien yhteensattumien, aivotärähdyksen ja epäilyttävän käytöksen avulla katsoja jätetään arvuuttelemaan muukalaisten kertomusten todenperäisyyttä.

Yhden perheen valinnan ympärille keskittyvänä elokuvana Shyamalanin uutuus on kuin valtavirtamaisempi muunnelma mustanhuumorin sävyttämästä kreikkalaisesta tragediasta The Killing of a Sacred Deer (2017). Myös kodinvaltaus-elokuvat kuten Funny Games (1997 & 2007) ovat toimineet inspiraation lähteenä. Kauhun sijaan enemmän trillerin puolelle kallistuvasta Knock at the Cabinista muodostuu kuitenkin omanlaisensa kokonaisuus, joka luottaa moraalisten valintojen ja suvaitsevaisuuden käsittelyyn vahvan näyttelijäntyön avulla.

Erityisesti Dave Bautista osoittaa viimeistään nyt pystyvänsä kannattelemaan draamallista elokuvaa löytäessään tunnerekisteristään yllättävän häiritseviä, haavoittuvia sekä humaaneja puolia. Kristen Cui on lapsinäyttelijänä uskomattoman monipuolinen ja luonteva. Todellinen tähtilöytö, jonka näkökulmasta tarinaa paljolti kerrotaan ja millä perustellaan graafisimpien väkivallan purskahdusten jättämistä kuva-alan ulkopuolelle. Romaania melko uskollisesti seuraavassa elokuvassa on onnistuneesti kasvatettu Cuin roolia, mikä on lisännyt tarinaan optimistisempaa perheen välisen rakkauden korostamista. Tämä tiivistyy kappaleeseen Boogie Shoes.

Elokuvan kertominen samaa sukupuolta edustavan parin rakkauden kautta ei jää pelkäksi representaation moninaisuutta lisääväksi valinnaksi. Sillä on tapahtumien tulkintaan keskeinen merkitys seksuaalivähemmistöjen kokeman vainon ja väkivallan muodossa.

Viittaukset nykyajan kriiseihin luonnonkatastrofeista pandemioihin antavat reaalimaailman käsityskyvyn ylittävään elokuvaan tarvittavaa tarttumapintaa, vaikkakin television välityksellä. Tarinan kristilliset ennusmerkit heinäsirkoista ilmestyskirjaan taas avataan katsojille ehkä hieman tarpeettomastikin erästä kirkasta ilmestystä lukuun ottamatta. Tietyt juonelliset ratkaisut taas ontuvat ja tapahtumien mytologinen tausta jätetään epäselväksi, kenties tarkoituksellisesti.

Elokuva luo muistumia 1990-luvun trillereihin kuten Kuudenteen aistiin (The Sixth Sense, 1999). Yhtä tapahtumapaikkaa hyödyntävä elokuva on kuvauksellisesti perinteinen ja erikoisefektit laadultaan vaihtelevia. Herdís Stefánsdóttirin säveltämä score lisää painostavuudessaan uhkaavaa tunnelma. Elokuvassa ei sorruta epäsopivan tunnelman luomiseen.

Knock at the Cabin on Shyamalanin paras elokuva vuosiin. Jos hän olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan vain tuottanut elokuvan ja antanut ohjat nuoremmalle tekijälle lopputulos lähentelisi jo erinomaista. Lähes 30 vuotta yllätyskäänteisiin luottanut ohjaaja on saanut elokuvaansa uudenlaista varmuutta epäluotettavan kertojan ja paranoian ilmapiirin luomisessa. Totuuden pohtimisessa ja ihmisiin luottamisessa on jo yllätyksellisyyttä kerrakseen.