Joutilaat valkokangas

Ja suomennos kirjakieleensä kangistuneille eteläsuomalaisille: "Viitsiä nyt aikaansa tekemättä mitään kuluttaa", tai jotain sinnepäin.

Joutilaat on elokuva vötkyilystä, siis tekemättömyydestä ja ajan kuluttamisesta - niistä nuorista miehistä, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia työvoimaneuvojille, kuluttavat aikaansa diskodatsuneillaan kumia essojen pihoilla polttaen ja joiden verhot ripustaa äiti. Isojen kaupunkien akateemiset arrogantit puhuvat heistä luusereina. Kun näistä luusereista lähtee kaksi kolmekymppistä ohjaajatätiä tekemään dokumenttia, lopputuloksen voisi helposti kuvitella kompastuvan sosiaalitanttamaisen ymmärtäväisen paapomisen puolelle. Susanna Helke ja Virpi Suutari eivät ole kuitenkaan projekteineen kompuroineet suuren ymmärtämisen loputtomilla soilla, vaan kiteyttäneet 78 minuuttiin kuvan todellisuudesta, jota on hyvä pysähtyä miettimään.

Etelän räntämaisemista Kainuun perillä, josta ainakin karttaa tihruttaen on pelkkä sudenkusema itärajalle, siintävät vain laskettelurinteet ja erämaiden kelkkasafarit. Mutta - tuolla eksoottisessa periferiassa on myös todellista elämää, arkea, joka ei ole yhtä kimaltelevaa kuin talvinen hanki. Työttömyys kuristaa pientä paikkakuntaa, teollisen yhteiskunnan raunioille syntynyt palveluyhteiskunta on yhtä tyhjän kanssa. Keskiluokkaiseen ihanneyhteiskuntaan on tullut särö, kun nuorilla ei ole työtä eikä enää haluakaan siihen. Kuinka kauan jaksaa haluta jotain sellaista, jota ei saa?

Keskiluokan kuristama maailma

Keskiluokkaisilla vanhemmilla on oma talonsa ja nurmikkonsa, jota hoidella verkka-asuissaan touhuten. Kukapa ei haluaisi maistaa moista paratiisin hedelmää, mutta onko tuota hedelmää enää edes tarjolla. Sitä miettii moni etelänkin nuori. Yhteiskuntamuutoksen problematiikkaa ei tarvitsisi peilata peräkylien kautta, mutta kieltämättä tällöin kontrasti on vakuuttavampi ja seisauttavampi, kun huoltiksen kahviossa tai erämaajärven rannalla parikymppisten nuorten silmissä konkretisoituu vaikea ja vakava valinta tulevaisuuden tiestään: kotona kelarahoilla kaljaa vai etelään töihin.

Joutilaat on luokiteltu dokumentiksi. Pääosissa nähtävät Bodi, Hapa ja Lötkö ovat perheineen ja kavereineen todellisia, mutta elokuva on käsikirjoitettu ja osin dramatisoitukin, näin ainakin pääosan esittäjät ovat itse todenneet. Tarinan kuljettaminen kerronnallisesti sujuvasti ei kuitenkaan vähennä elokuvan dokumentaarista arvoa, sillä reaalisesta todellisuudesta on kysymys, vaikka monet tapahtumista, kuten Frederikin keikalla käynti, ovat lähes kuin joistain Coenin veljesten teoksista.

Kolmikko ei kuitenkaan ole mikään peräkylien friikkikavalkadi, vaan esimerkki maton alle lakaistusta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Koulussa ja kotona annetut opit ja arvot eivät auta elämässä, koska maailma on muuttunut. Pikkukaupungin maailma saattaa näyttää entisenlaiselta, mutta muutokset tulevatkin kaukaa ja salakavalasti muuttuvan talouskehityksen ja -rakenteen saattelemina. Ohjaajat ovat pitäneet etäisyyttä henkilöihinsä henkilökohtaisella tasolla, mikä edesauttaa elokuvan yleisvaikuttavuutta. Sävy on etäisen toteava kuvatessaan kaverusten elämää. Hymylle on elokuvaa katsoessa helppo antaa valta, mutta välillä ilme vakavoituu tosissaan. Esimerkiksi kohtaus, jossa Bodi keskustelee äitinsä kanssa rakkaudestaan tyttöystäväänsä ja heidän yhteiseen lapseensa, pysähdyttää niin, että piti miettiä olisiko sitä pitänyt valkokankaalla edes nähdä. Joka tapauksessa kohtaus todentaa, että pärisevillä pojillakin on haave ja halu jostakin sellaisesta, jota vanhemmat saattavat pitää itsestään selvyytenä, mutta eivät ymmärrä haaveiden toteuttamisen vaikeutuneen heidän omista haaveiden päivistään jo peruuttamattoman paljon.

Joutilaat voi hyvin nostaa Lampelan Joen rinnalle tämän vuoden tärkeimpinä kotimaisina elokuvina. Molemmat teokset pureutuvat nykypäivään ja niin omilla kerronnan tavoillaan, että näitä kahta teosta ei pitäisi edes toisiinsa verrata. Joutilaat on ehditty jo palkita Pohjoismaiden parhaana dokumenttina Nordisk Panoramassa ja elokuva on saanut ehdokkuuden Prix Europa -palkinnon saajaksi. Palkintomenestystä tärkeämpänä pitäisin kuitenkin sitä, että Joutilaat saisi todellista yleisöä. Varsinkin monen etelän ja kehäkolmosen sisäänsä hautaaman nörtin ja päättäjän olisi terveellistä nähdä tämä elokuva.