Rakkautta sota-aikaan

”Jos joku tuomitsisi teidätkin meidän mukaan lähteneiden vuoksi, älkää muistako pahalla. En voinut muuta.”

Virpi Suutari ja Susanna Helke ovat keskeisiä hahmoja kotimaisen dokumenttielokuvan muovautumisessa siksi kansainvälisestikin arvostetuksi, korkeatasoiseksi taiteeksi, jota se tänä päivänä on. Koko kansan tietoisuuteen kaksikko ponkaisi moninkertaisesti palkitulla elokuvallaan Joutilaat (2001), joka esitteli joukon syrjäseudulla eläneitä, työttömyyden, ihmissuhteiden ja alkoholin kanssa kamppailleita nuoria aikuisia. Pitkin tietä pieni lapsi (2005) tarkasteli maailmaa kauniisti mutta rehellisesti lasten näkökulmasta. Samalla, kuin huomaamatta, elokuva teki näkyväksi vähitellen monikulttuuristuvan Suomen.

Suutari on toteuttanut Auf Wiedersehen Finnlandin ilman Helkeä. Silti elokuvan kohdettaan kunnioittavassa, hiljaista huumoria henkivässä tyylissä on jotain hyvin tunnistettavaa.

Auf Wiedersehen Finnland antaa puheenvuoron niille, joita ei aiemmin ole julkisuudessa kuultu. Elma, Roosa, Terttu ja Kaisu olivat niiden satojen pohjoissuomalaisten nuorten naisten joukossa, jotka lähtivät Lapista perääntyvän Saksan armeijan mukana kohti Saksaa syksyllä 1944. Nyt, yli 60 vuotta myöhemmin, he kertovat miksi he lähtivät – ja miksi palasivat, kun vastassa oli halveksuntaa, karanteenileirejä ja kuulusteluja.

Auf Wiedersehen Finnland on ajaton ja universaali kertomus toisiinsa tykästyneistä, nuorista ihmisistä, suomalaisista tytöistä ja saksalaisista pojista. Asetelmassa ei nykyvinkkelistä katsottuna ole mitään ihmeellistä. Toisin oli tuolloin. Pettureiden matkaan lähteneet tytöt olivat itsekin pettureita, mutta myös ”huonoja naisia”. Ilmeet ovat kireitä ja äänensävy viilenee yhä naisten kertoessa tarinaansa. Kuuntelijoita ei kertomuksille ennen tätä ole ollut, vastoin parempaa tietoa lyöty leima oli ja pysyi.

Yksi elokuvan naisista ei koskaan antanut anteeksi äidilleen, joka sanoi pahasti tytön lähtiessä, eikä juuri sen kauniimmin tämän palattua kotiin. Toinen ei suostu puhumaan pojalleen tämän saksalaisesta isästä, vaikka poika janoaa tietää. Vähitellen vaikenemisen muuri alkaa murentua, jää alkaa sulaa. Kamera tallentaa jotain ihmeellistä. Äidin avautumista, äidin ja pojan lähentymistä.

Suutarin hienovireinen, kauniisti kuvitettu Auf Wiedersehen Finnland kertoo paitsi kiinnostavia tarinoita, on myös tervetullut lisä Suomen sotahistoriaan, joka on häpeän ja vaikenemisen nakertamia aukkoja täynnä. Nykyvinkkelistä nyt jo yli kahdeksankymppisten naisten tarinat ovat yleisinhimillisiä. Kertomukset puhuttelevat ja häkellyttävät, niin luonnollista on nuorten ihastuminen, ystävystyminen ja rakastuminen, kansalaisuudesta tai maailmanpoliittisesta tilanteesta riippumatta. Älkää huoliko, enää emme muistele pahalla.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 6 henkilöä



Lue myös