Vaietut muistot

Toisen maailmansodan aikana saksalaisia oli Lapissa yli 200 000, ja on luonnollista, että myös kantaväestöön solmittiin suhteita. Suomen tehtyä rauhan Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944 joutuivat suomalaiset pakon edessä ajamaan entiset aseveljensä pois maasta, vaikka saksalaisten apu kesällä –44 oli ollut ratkaisevan tärkeä Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta. Tämä Lapin sodaksi nimetty onneton tapahtuma aiheutti monen rakkaussuhteen katkeamisen. Eräät suomalaistytöt kuitenkin päättivät seurata saksalaisia, kuka seikkailunhalusta, kuka ryssänpelosta, kuka rakkaudesta. Ohjaaja Virpi Suutari kuuli näitä tarinoita asuessaan nuoruudessaan Rovaniemellä.

Minua on alkanut historia kiinnostaa, johtuen ehkä omasta ikääntymisestäkin; alkaa ymmärtää elämän lyhyyden ja haurauden. Katsoin elokuva-arkistossa vanhoja sota-aikaisia arkistofilmejä ja sitä kautta heräsi kiinnostus ylipäänsä tehdä jotain historiaan liittyvää. Lopullinen sytyke oli, kun tapasin mieheni suvun kautta elokuvan päähenkilön Elman, joka on liki 90-vuotias nainen. Hän kertoi, kuinka hän lähti Lapin ja Norjan kautta kohti Saksaa armeijan mukana, kun Lapin sota oli syttynyt syksyllä 1944.

Olin kuvitellut, että kaikki nämä naiset lähtivät miesten perässä, mutta Elmalla oli toinen syy: hänen äitinsä ei suostunut ottamaan Elmaa, nuorta tytärtään evakkomatkalle Ruotsiin, eikä Elmalle jäänyt oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin lyöttäytyä saksalaisten matkaan. Kun tapsin Elman, oivalsin että tässä minulla on hirveän hyvä elokuvan aihe. Innostuin kahta enemmän, kun ymmärsin, ettei tästä ole koskaan tehty dokumentaarista elokuvaa, jossa nämä naiset itse kertoisivat merkillisestä matkastaan; siitä mikä heitä odotti Saksassa, ja minkälainen oli kotiinpaluu, takaisin omaan yhteisöön, kenties lapsen kanssa, jolla oli saksalainen isä.

Suomalainen perintö: vaiettu häpeä ja purkamattomat traumat

Naisten kokemien häpeän- ja syyllisyydentuntojen kautta Suutari pääsi käsiksi suuriin inhimillisiin kysymyksiin, ja matka muodosti sopivan kehyksen elokuvalle. Elman lisäksi löytyi muitakin kohtalotovereita, mutta suostuttelu elokuvaan ei ollutkaan itsestään selvä asia. Torjunnan määrä menneitä asioita kohtaan oli Suutarin mielestä edelleen hämmästyttävän suuri, ainakin katsottaessa asiaa 2000-luvun perspektiivistä. Loput haastateltavista löytyivät valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjoista, joita ohjaaja luki kansallisarkistossa.

Virpi SuutariKun naiset palasivat Saksasta Suomeen 1945–1948, niin he kaikki tulivat Hangon karanteenileirin kautta. Valpon (nykyisen Supon edeltäjä, valtiollinen poliisi, joka sodan jälkeen oli kommunistien ja neuvostomielisten opportunistien hallitsema ns. Punainen Valpo) kuulusteluista on edelleen olemassa kuulustelupöytäkirjat. Tätä kautta löysin heitä. Tietysti moni on ehtinyt jo kuolla. Tosi moni sanoi, ettei missään nimessä halua tähän elokuvaan, ja pelästyivät sitä, että joku on löytänyt ja tunnistanut heidät.

Virpi Suutari joutui tekemään tosissaan töitä saavuttaakseen haastateltavien luottamuksen. Välillä epätoivo oli vallata mielen, ja ohjaaja oli jo harkita alan vaihtoa, mutta kainuulais-rovaniemeläisellä sisukkuudella hän päätti viedä projektin läpi.

Eräs elokuvan teemoista on naisten kokema häpeä, jota yhteisön tuomitseva ja moralistinen suhtautuminen ruokkii ja pitää yllä. Myös erilaiset purkamattomat traumat näyttävät siirtyvän sukupolvelta toiselle, ellei niitä millään lailla käsitellä ja pureta.

Jollei häpeää millään tasolla pääse purkamaan, se voi elää useamman sukupolven. Näin kyllä Lapissa perheitä, joissa on selkeästi häpeän tai vihan tunteita. Purkamaton viha, se ettei ole kyennyt antamaan anteeksi vaikkapa äidilleen, ja kuinka viha on siirtynyt äidiltä tyttärelle, ja vielä seuraavallekin tyttärelle. Minusta tuntuu, ettemme edes oikein tajua omassa arkipäivässämme, kuinka lähellä sodan aiheuttamat erilaiset traumat meissä vielä ovat ja elävät suomalaisissa perheissä erilaisina tunteina, kyvyttömyytenä kommunikoida, surumielisyytenä tai epämääräisinä ahdistuksina.

Kun elokuvaa esitettiin Rovaniemellä, oli näytöksissä usein paikalla lääkäreitä, jotka kertoivat nähneensä elokuvassa paljon asioita, joita joutuvat omassa työssään kohtaamaan. Elokuvassa onkin paljon erilaisia teemoja, joihin voi tarttua. Ohjaajaa itseään kosketti eniten äitien ja seuraavan sukupolven välinen kommunikaatio, tai sen puute. Itsekin kolmen lapsen äitinä Suutari tunnisti äidin syyllisyydentunteet omista valinnoistaan. Elokuva on myös moraliteetti henkisestä laiskuudesta ja piittaamattomuudesta, joka elokuvassa käy ilmi yhteisön suhtautumisessa saksalaisten lapsiin.

Usein yhteisön viha on purettu lapseen, siihen kaikkein haavoittuvimpaan ja puolustuskyvyttömimpään olentoon, ja se on minusta asia, jonka kuka tahansa meistä voi kuvitella minne tahansa työpaikalle tai kouluyhteisöön. Kuinka helposti käännämmekään pään toisaalle, kun ei jaksa puuttua. Usein se ei ole pahuutta, vaan väsymystä ja henkistä laiskuutta.

Laadukasta eurooppalaista tuotantoa

Elokuvan on osittain rahoittanut saksalais-ranskalainen Arte, joten näkyvyys ainakin näiden maiden televisiossa on taattu. Ohjaajan helpotukseksi rahoittajataho oli tyytyväinen lopputulokseen.

Virpi Suutari ei näe, että dokumenttielokuvalle olisi olemassa mitään yleispätevää määritettä. Hänen mukaansa sana ”dokumenttielokuva” sisältää nykyään kaikkea laidasta laitaan, alkaen reality-sarjoista taiteellisempiin yrityksiin. Ohjaaja kertoo operoivansa itse luovan dokumentaarisen elokuvan alueella, joka on poispäin journalismista. Hän ei suostu nimeämään ketään dokumentaristia esikuvakseen. Sen sijaan ruotsalainen ohjaajan Roy Andersonin tyyli kuvata ja katsoa ihmistä viehättää Virpi Suutaria.

Virpi SuutariMinua ovat aina kiehtoneet tavalliset ja arkiset asiat, yritys kertoa niistä tavattomasti ja ei-arkisesti. Tämä elokuva on sillä tavalla poikkeus tuotannossani, että tämä on ensimmäinen iso historiaan kurottava dokumentti, jonka olen tehnyt. Oli hirveän raikasti tehdä jotain erilaista.

Elokuvan teko kaikkine taustoittavine töineen oli noin kolmen vuoden prosessi. Alunperin aseveliajasta kertova tarina rajautui ensimmäisen päähenkilön myötä naisiin, ja heidän matkaansa. Kovan suostuttelun jälkeen elokuvaan suostuneet päähenkilöt olivat lopulta tyytyväisiä siihen, että saivat jakaa kokemuksensa, ja näin ehkä auttoivat muita ihmisiä.

Usein dokumenttielokuvaan suostuvilla henkilöillä on tarve tulla näkyviksi ja nähdyiksi, ja kuulluiksi. Se ei tarkoita pelkästään julkisuuteen tulemisen halua vaan ylipäätänsä, että heillä on joku tarina, kohtalo, jonka he haluavat tuoda näkyviin.

Virpi Suutari kohtasi myös naisia, jotka olivat itseään suojellakseen kehitelleet elämänvalheen, johon itsekin uskoivat. Hänellä ei ollut sydäntä rikkoa tätä valheen tuomaa lohduttavaa illuusiota esimerkiksi evakkomatkasta Ruotsiin, vaikka tiesi kyseisen ihmisen olleen oikeasti Saksassa. Ohjaajan pitikin olla erittäin varovainen ja hienotunteinen edetessään syvemmälle kätkettyihin muistoihin, ja tunnustella keneltä saattoi vaatia uskallusta tulla päähenkilöksi elokuvaan.



Lue myös