Armotonta menoa – hoivatyön lauluja valkokangas

Armotonta menoa – hoivatyön lauluja kannattaa katsoa. Se ei ole tylsä. Siinä ei ärsytä mikään ja ennakko-oletukset lentävät romukoppaan. Se on ajankohtainen, hätkähdyttävä, koskettava ja mustan huumorin sävyttämä dokumentaarinen lauluelokuva suomalaisen vanhushoivan tilasta, hoivatyön tekijöistä ja kokijoista hoivan markkinoilla.

Dokumentaaristen episodien ja laulujen kautta elokuva tuo ansiokkaasti esiin kriisiytyneen vanhushoivan arjen. Elokuvan tarinoissa seurataan muun muassa lähihoitaja Tiinaa Hämeenlinnassa, eläkeläisiä Kaavilla, jotka joutuvat seuraamaan sivusta kunnassaan tapahtuvaa hoivayksikön ulkoistusta sekä vanhushoivan digiloikkaa Helsingissä, kun hoitajat työskentelevät etähoivakeskuksessa (kyllä, sellainen on) ja robotit ja vanhukset kohtaavat hoivakodeissa.

Armotonta menoa – hoivatyön lauluja muistuttaa kuinka tehokkuuden, voitontavoittelun ja säästöjen ristitulessa hoivatyön eetos on romuttunut. Ikäihmisistä puhutaan vain taloudellisen kasvun jarruna ja taakkana. On kauheaa katsoa, miten elokuvassa suuret ikäluokat puhuvat itsestään, että heitä on liikaa. Se muistuttaa myös siitä, mistä työmarkkinoille hyödyttömien ihmisten hoivassa on kyse: jakamattomasta ihmisarvosta.

Hoitajien kirjeiden pohjalta tehdyt laulut, ja koko elokuvan musiikki, jonka on säveltänyt Anna-Mari Kähärä, täydentävät ja vahvistavat kokonaisuutta. Hoivatyöntekijöiden kuoro todellakin laulaa suunsa puhtaaksi ja vahvasti katsojan tajuntaan. Sillä on voimaa. Laulu on heille keino tehdä näkyväksi sitä, josta muuten on mahdotonta puhua. Onkohan missään muussa elokuvassa niin, että siitä mistä ei voi puhua, on laulettava? Epäilen ettei ole. Armotonta menoa – hoivatyön lauluja on siksikin poikkeuksellinen.

Ongelmien esiin tuomisen lisäksi elokuvassa näytetään, millaista on hyvä hoiva, ja hyvä niin, sekin on tärkeää. Vaikka lähihoitaja Tiina tekee raskasta työtä, hän arvostaa työtään. Hänelle hoivakodin muistisairaat eivät ole vain hoivan kohteita, vaan arvokkaita ja tasa-arvoisia ihmisiä. Hän on oikea valinta elokuvaan.

Armotonta menoa – hoivatyön lauluja liikuttaa ja naurattaa, ja saa ajattelemaan omaa ja läheisten vanhuutta. Myös erityisesti sitä, että kriisiytyneelle vanhushoivalle on tehtävä jotain. Näin ei voi jatkua. Tampereen elokuvajuhlilla palkitussa elokuvassa on aineksia herättää keskustelua muun muassa siitä, millaisten arvojen varaan yhteiskuntamme rakentuu.

Susanna Helke on tehnyt haastavasta aiheesta onnistuneen elokuvan. Veikkaan, ettei se jää unholaan. Hänellä on ollut rohkeutta murtaa hyvinvointivaltion eetosta. Jatko-osalle(kin) on tilausta, sitä odotellen.