Tuolla menee elämä

Dokumenttielokuva Hilton! tekee tuskaisen tietoiseksi omasta kuplasta. Siitä, kuinka samoilla kaduilla kävelee hyvinvointivaltiohokemasta huolimatta ihmisiä, jotka hakkaavat päätä kerrossänkyyn, repivät laskut ja vetävät pään täyteen, jotta voi edes hetken olla ajattelematta elämää.

Hilton!DocPoint-festivaalin avajaiselokuvanakin nähty Hilton! kertoo nuorisosäätiön vuokratalon asukkaista Itä-Helsingissä. Päihteiden, työttömyyden, väkivallan ja mielenterveysongelmien raiteille luiskahtaneet, pääosin parikymppiset henkilöt ovat itse nimenneet asuinpaikkansa ironisesti Hiltoniksi. Ankean harmaa kerrostalo surullisine ihmiskohtaloineen kun on luksushotellin vastakohta.

Haluaa sitten käyttää kiisteltyä termiä syrjäytyminen tai ei, elokuva osallistuu siitä käytyyn keskusteluun. Nuorten oma näkökulma on uusi ja tärkeä ääni. Yksi henkilöistä ei pistä syrjäytymispuheista pahakseen, toista käsite ottaa päähän. Ohjaaja Virpi Suutari on puhunut sopeutumattomista, koska henkilöiden tapaan olla kytkeytyy tietynlaista anarkiaa yhteiskunnan rattaita kohtaan.

Hilton!Suutarin tapa kertoa henkilöistään on kaunistelematon mutta ehdottoman kunnioittava. Dokumentista käy vahvasti ilmi, että Suutari on viettänyt paljon aikaa kuvaamassaan porukassa ja muodostanut läheisen suhteen viiteen päähenkilöönsä. Katsoja voi myös arvata, ettei kaikkea ole otettu mukaan elokuvaan.

Hilton! on teemoiltaan eräänlaista jatkumoa Suutarin dokumenttielokuvalle Joutilaat (2001), jossa hän kuvasi yhdessä Susanne Helken kanssa nuorten miesten ajelehtimista. Fiktioelokuvista mieleen tulee Aku Louhimiehen viimevuotinen ohjaus Vuosaari, mutta Suutarin tositarinoita dokumentoivasta näkemyksestä syntyy huomattavasti aidompi vaikutelma.

Hilton!Tosielämän kovat käänteet järkyttävät, suorastaan pakahduttavat. Dokumentissa ei kuitenkaan nähdä inhorealismia, sosiaalipornoa tai tekopyhää holhoamista. Tavassa, jolla elämän kolhimat henkilöt välittävät ja pitävät huolta toisistaan, on myös kauneutta ja toivoa. Ja vaikka luottotiedot, läheiset ja terveys pettäisivät, voi ihmisellä olla unelmia.

Musiikki tuo hienoa lisäarvoa elokuvaan. Siitä vastaavat kokeellisesta rap-musiikistaan tunnettu Matti Pentikäinen ja Sibelius-lukiossa opiskeleva Atso Soivio. Pariisin kevät -yhtyeen kappale Häikäisee, joka kuullaan elokuvassa, sopii siihen kuin nakutettu. ”Mä en jaksa enää nousta, putoamaan takaisin”, solisti Arto Tuunela laulaa. Suutari on myös ohjannut kappaleen musiikkivideon.

Myös dokumentin visuaalisuus vakuuttaa. Jussi Rautanimen leikkaus rakentaa tarinaa, ja niin esteettistä kuin sisällöllistäkin maailmaa tukee kännykkäkameroilla kuvattu materiaali, jota ovat tuottaneet sekä elokuvantekijät että dokumentin henkilöt

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös