Susanna Helke & Virpi Suutari -dokumentit kotikatsomo

Tänä vuonna elokuvateattereissa on nähty sekä Virpi Suutarin että Susanna Helken uudet, pitkät dokumenttielokuvat. Suutarin Hilton! sai ensi-iltansa maaliskuussa, Helken American Vagabond kesällä. Dokumenttiyleisö on tottunut yhdistämään tekijöiden nimet toisiinsa, sillä Suutari ja Helke ovat ohjanneet lähes kaikki elokuvansa yhdessä 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Nyt tekijäkaksikon tiet näyttävät erkaantuneen ainakin toistaiseksi.

Helken ja Suutarin ohjaamia dokumentteja on koottu dvd-boksille, joka sisältää kaikki kaksikon yhteiset elokuvat Taideteollisen korkeakoulun lopputyönä valmistuneesta Synti-dokumentista (1996) lähtien. Sitä ennen valmistuneita lyhytdokumentteja ei syystä tai toisesta ole kelpuutettu mukaan. Viimeiset elokuvat ovat vuodelta 2006, joten ajallisesti kokoelma kattaa vuosikymmenen.

Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista kertoo tavallisten suomalaisten kokemista ja tekemistä vääryyksistä, arkisista harmituksen aiheista ja kateudesta. Dokumentti lähestyy fiktiota, sillä tarinoitaan kertovat ihmiset on aseteltu erilaisiin tiloihin tavalla, joka tuo mieleen ruotsalaisen Roy Anderssonin tyylin. Kodit, pihat ja työpaikat muuttuvat ikään kuin lavasteiksi, joissa henkilöt lausuvat etukäteen opettelemansa vuorosanat. Synti tavoittelee sekä absurdin humoristisia että hartaan metafyysisiä sävyjä. Tuomas Kantelisen komea musiikki korostaa jälkimmäistä vaikutelmaa.

Venäjällä kuvattu Valkoinen taivas (1998) on yksi koko boksin kiehtovimmista elokuvista. Se kertoo saastuttavan nikkelikombinaatin ehdoilla elävän uusperheen arjesta. Kuvissa on tarkovskimaista runollisuutta, jota Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki hienosti tukee.

Itähelsinkiläisen verkostomarkkinoijan esittelevä Saippuakauppiaan sunnuntai (1999) on sukua John Websterin Pölynimurikauppiaille (1993). Websterin elokuva oli tosin humoristisempi; Helken ja Suutarin katsannossa korostuvat verkostomarkkinointiin liittyvät katteettomat lupaukset ja ihmisten julma huijaaminen. Websterin kuvaamat helppoheikit olivat jonkinlaisia oman elämänsä sankareita, Helken ja Suutarin tarkkailema perheenisä vaikuttaa enemmänkin höynäytetyltä uhrilta.

Yksi nykyisen dokumenttibuumin alullepanijoista oli vuonna 2001 valmistunut Joutilaat, joka palkittiin parhaana pohjoismaisena dokumenttielokuvana Nordisk Panoramassa. Työttömistä kainuulaisnuorista kertonut hittielokuva veti yleisöä teattereihin aikana, jolloin ani harva dokumentti pääsi teatterilevitykseen edes yhdellä kopiolla. Ajan hammas ei ole purrut elokuvaan oikeastaan lainkaan – päinvastoin, nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Joutilaat tuntuu mitä ajankohtaisimmalta.

Pitkin tietä pieni lapsi (2005) kuvaa samassa pihapiirissä asuvien suomalais- ja somalialaislasten yhteiseloa. Aikuiset on häivytetty tyystin taka-alalle; pääosassa ovat lapset leikkeineen, nahisteluineen ja pohdintoineen. Lasten omalakista maailmaa Helke ja Suutari tarkastelevat myös toistaiseksi viimeisissä yhteisohjauksissaan, vuonna 2006 valmistuneissa lyhytelokuvissa Sota ja Kevät.

Kaikki Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumentit on tehty osaavan ammattilaisjoukon voimin. Kuvaajina ovat olleet muiden muassa Heikki Färm (Synti, Joutilaat, Pitkin tietä pieni lapsi) ja Marita Hällfors. Pitkät dokumentit on leikannut neljästi Jussi-palkittu Kimmo Taavila. Sanna Salmenkallio on säveltänyt musiikin useampaankin elokuvaan. Valitettavasti kuvan ja etenkin äänen laatu on dvd-boksin vanhimmissa lyhytelokuvissa melko kehno.

Nordisk Film julkaisi elokuussa myös Taru Mäkelän dokumentteja sisältävän boksin. Seuraavaksi olisi hienoa saada dvd:lle esimerkiksi Lasse Naukkarisen ja Anu Kuivalaisen dokumenttielokuvia.