Metroradan tuolla puolen

Mira, Janne, Toni, Pete ja Make viettävät päivänsä tehden milloin mitäkin. Lähikaupasta rahdattu keskiolut maistuu ja ajatukset harhailevat. Menneisyys ahdistaa. Huomisesta ei välitetä. Joku seurusteleekin.

Virpi Suutarin ohjaaman ja käsikirjoittaman Hilton!-dokumentin nuoret ovat syrjäytyneitä. Pään päällä on kaupungin katto, mutta se ei ole selviö. Nuoret vaeltavat sumussa ilman päämäärää.

HiltonDokumentti alkaa harvinaisen heikosti täysin ylilyödyillä alkupuheenvuoroilla, jotka kaatavat pahaa oloa kurkusta alas. Nuoret tuntuvat olevan liian tietoisia kamerasta ja katsojien odotuksista. Ensimmäiset kohtaukset ovat ikään kuin heikosti näyteltyä ja kuvallisesti liioiteltua karikatyyriä masentuneen arjesta.

Olen ehdottomasti elokuvallisen, jopa fiktiomaisen dokumentin kannattaja, mutta Hilton! menee välillä yli. Onneksi rauhallisempi, hiljaisista hetkistä synkkyytensä nyppivä ja puheillaan zombimaista alakuloa levittävä kerronta asettuu pian uomiinsa.

Joonas Neuvosen Reindeerspottingin tapaan Hilton! ei tarjoa ratkaisuja tai keskustele ongelmista niin sanottujen asiantuntijoiden kanssa. Valinta on pätevä, sillä tilastoja tai fraaseja ei kaipaa. Kyse on pitkälti jokainen tapaus on liikaa -henkisestä tilanteesta, jonka vaikeuden voi itse kukin todeta.

HiltonPäähenkilöiden arkeen pureudutaan lyhyin juttutuokioin. Nuorten perusta on laho, eivätkä nämä monilta osin toisiaan muistuttavat hylkiöt ole onnistuneet murtamaan ympärilleen kasvaneita henkisiä kahleita.

Syrjäytyneet ovat tietoisia tilastaan ja myös pettyneitä, ennen muuta itseensä. Muutaman oluen jälkeen panssarin alta paljastuu yhä märkiviä haavoja, jotka ovat hiljalleen tuhonneet joskus ehkä hyvinkin elämänjanoisen tulevaisuuden. Metro kulkee vierestä, mutta näillä miehillä ja naisilla ei ole sen kyytiin mitään asiaa.

Läheisten asenteet näyttäytyvät puhelinsoittojen ja sukulaisten harvojen vierailuiden kautta. Niissä heijastuu välittäminen, mutta ennen muuta jonkinlainen viha ja katkeruus patalaiskaksi leimattua jälkikasvua kohtaan. Mene hyvä poika töihin! ja ei ole oikein, kun vanhan ihmisen pitää teitä surra -moitteet eivät hirveästi auta.

HiltonTarinan tunteelliseksi keskiöksi muovautuu Tonin ja hänen oikeustieteelliseen hakevan tyttöystävänsä surullinen suhde. Kaikesta näkee, että vaikka kosketuspintaakin on, niin tämä parivaljakko elää täysin eri maailmoissa. Yhteisen tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa, sillä vain toisella heistä on sellainen.

Jos ei tyttöystävä ymmärrä aidon rahattomuuden ja tuskaisen masennuksen yhdistelmän vaikutuksia arjen pyörittämiseen, niin eivätpä syrjäytyneetkään tunnu siitä aina välittävän. Laskuja revitään yhdessä jälkikasvun kanssa niin kuin sillä ei olisi mitään vaikutusta mihinkään. Vähäosaisuus periytyy.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös