Havumetsän lapset kotikatsomo

Virpi Suutari on maamme maineikkaimpia dokumenttielokuvien ohjaajia. Hän on tunnettu dokumenttiensa monipuolisesta aiheiden kirjosta ja henkilövetoisesta tyylistä, jolla kulloinkin käsiteltävää aihetta kuvataan tiettyjen keskeisten ja kiinnostavien persoonallisuuksien kautta.

Suutarin uusin ohjaus Havumetsän lapset kertoo Elokapinan aktivisteista, jotka yrittävät pelastaa suomalaista metsää ja estää metsäyhtiöiden tekemiä avohakkuita. Elokuvassa on kaksi päähenkilöä, Ida Korhonen ja Minka Virtanen, mutta keskiössä on myös useita elokapinallisia.

Havumetsän lapset näyttää aktivistien keskusteluja metsäteollisuuden edustajien kanssa samoissa kahvipöydissä, mutta havainnollistaa myös kovempia keinoja ja aktivistien toimia tilanteissa, joissa dialogi ja sanahelinä eivät tunnu edistävän mitään. Näitä tilanteita tuntuu riittävän turhauttavan paljon.

Vaikka konkretiaa on jonkin verran, elokuva toimii kuitenkin kokonaisuutena ehdottomasti elokuvataiteen ehdoilla. Ennen ohjaajan uraansa journalistina työskennellyt Suutari ei ole toki koskaan ohjaajana pyrkinytkään pelkkään kylmänviileään dokumentointiin, päinvastoin.

Suutari olisi voinut valita dokumenttiinsa täysin oikeutetusti ja perustellusti myös selvästi aggressiivisemman näkökulman, mutta elokuvan maailmantuskaa huokuva pohjavire on ennen kaikkea melankolinen. Surumielinen tunnelma on saavutettu audiovisuaalisesti tehokkain keinoin, ja esimerkiksi pääkuvaaja Teemu Liakan kameratyöskentely on kaunista kautta linjan. Myös viime vuosien merkittävimpiin suomalaisiin pop-yhtyeisiin lukeutuvan Karinan samannimiseltä vuonna 2018 julkaistulta debyyttialbumilta tuttu musiikki on nappivalinta sekä rytmittämään kerrontaa että vahvistamaan tunnelmaa.

Vihaisuutta ja turhautumista ei ole tietenkään unohdettu, onhan kyse ympäristöaktivismista. Pääpaino tuntuu olevan kuitenkin suruprosessissa, jota etenkin me lukemattomat nuorempien sukupolvien edustajat olemme tulevaisuuttamme suunnitellessamme joutuneet käymään kerta toisensa jälkeen läpi planeetan jatkaessa tuhoutumistaan. Havumetsien lapsista tuli tavallaan myös kuvaus nykyisistä sukupolvista.

Elokuva kuvaa nuorten ihmisten luopumisen tuskaa ja lopulta hyväksymistä jokapäiväisessä elämässä osuvasti. Erityismaininnan ansaitsee karismaattinen Minka Virtanen, jonka luonteva ja performatiivinen työskentely kameran edessä yltää monin paikoin draamalliseksi.

Vaikka Virpi Suutarin dokumenttielokuvan yleistunnelma on surumielinen, yhteenvetona on todettava, ettei se suinkaan kehota antamaan periksi tai luopumaan toivosta. Päinvastoin, jos ihmiset luovuttavat ja lakkaavat toimimasta, jo nyt riittävän paha ongelmamme pahenee entisestään.