Sodan ja rakkauden säveliä

Kapteeni Corellin Mandoliini oli kirja, jota näki Lontoossa vähän jokaisen kädessä vuosi sitten. Louis de Bernieresin kirja on nyt filmatisoitu John Maddenin ohjauksessa. Jälki ei ole aivan yhtä vakuuttavaa kuin Shakespeare in Love -elokuvassa, vaikka alkuteksti tarjoaa vähintään yhtä rikkaan ponnahduslaudan kuin Stoppardin ja Normanin "Bardi"-käsikirjoitus.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään Kefallonian saarella Länsi-Kreikassa ja ulottuvat aina 1930-luvun lopulta 50-luvulle. Lääkärin (Hurt) kaunis tytär Pelagia (Cruz) aikoo juuri mennä naimisiin, kun sota syttyy. Sulhanen Mandras (Bale) häipyy liittyäkseen partisaaneihin. Kun italialaiset saavat alkunöyryytysten jälkeen ja saksalaisten avustamina asemansa vakiinnutettua, kylään saapuu sympaattinen musiikinystävä, tykistökapteeni Corelli (Cage). Hänet majoitetaan Pelagian taloon ja romanssin ainekset ovat saman tien valmiit. Tyttö estelee, kapteeni liehittelee, laulaa, soittaa surumielistä mandoliiniaan ja järjestää sopuisia tanssiaisia kylän asukkaiden kanssa. Rakkaus täyttyy samalla, kun Italia antautuu ja Saksa kääntyy vanhaa liittolaistaan vastaan. Rauhanomainen rinnakkaiselo ja päiväunelmointi loppuvat saksalaisten miehittäessä kaupungin ja brutaalisti eliminoidessa latinalaisten ex-aseveljiensä vastarinnan.

Kameratyöskentely ei tarjoa erityisiä yllätyksiä. Kefallonian huikaisevat maisemat saavat runsaasti aikaa panoroinneissa ja nosturiajoissa, joiden verkkaisuus oletettavasti jäljittelee saaren elämän perinteikästä, syrjäistä ja rauhaisaa poljentoa. Rituaalispektaakkeli taustamaisemineen, josta elokuva alkaa ja johon lopussa jälleen palataan, sulkee yhden maailmansodan ja sen tuomat muutokset, olivat ne sitten sosiaalisia tai henkilökohtaisia, sisäänsä jotenkin vähättelevän tuntuisella tavalla. Jatkuuko kaikki näin täydellisesti entisellään? Tapahtuiko välissä oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista? Eivätkö muutokset näy kenessäkään ja eikö kukaan oppinut mitään?

Kaikkia näyttelijäsuorituksia rasittaa keinotekoinen aksentti, jossa eri tavat ääntää englantia toimivat puhujansa kansallisina leimasimina. Parhaiten suoriutuu John Hurt, jonka vähäeleinen karisma välittää viisauden hehkua ilman paatosta ja saarnaa. Penelope Cruzin Pelagia on pakostakin teinimäinen, nukkemainen säikähtänyttä tai hämmentynyttä kauneutta kuvastava. Muutaman kerran suuret silmät ja töröhuulet onnistuvat luomaan uskottavaa kiihkoa tai riipaisevaa surua. Pelagian lääkärikoulutuksen mukanaan tuoma älyllisyys tarjoaa mielenkiintoisen poikkeuksen "maalaiskukkasen" stereotypiaan, mutta jää ainakin elokuvaversiossa hieman irralliseksi. Kapteeni Corellin rooli tuo Nicholas Cagesta esiin ihan mukiinmenevän romanttisen miespääosan: serenadit ja sivistynyt small talk sujuvat. Minkäänlaista emotionaalista ilotulitusta ei kuitenkaan elokuvasta löydy.

Elokuvan parhaimmat ansiot ja pahimmat puutteet löytyvät tarinan ja siinä esiintyvien stereotyyppien tasolta. Kahden ensimmäisen "näytöksen" aikana katsojan mielenkiintoa pitää yllä epätavallinen, jopa kapinallinen romanssi miehittäjän ja miehitetyn välillä. Molemminpuoliset tunteet kuvataan herkällä ja huolellisella otteella, joka lisää niiden arvoa sotaan kiinnittyvän kansallisen ja maskuliinisen kunnian vastapainona. Viimeisessä näytöksessä taika kuitenkin murtuu, kun italialaiset, jotka on koko ajan kuvattu rauhaa rakastaviksi ja koti-ikävän riuduttamiksi taiteilijoiksi, äkkiä muistavat sotilaan ylpeän ja miehekkään arvomaailman ja tuovat tuloksena tuhon sekä itsensä että kyläläisten päälle. Elokuvan tekijöiden ideana lienee ollut sankarille tappio tai uhrautuminen; tulos kuitenkin saa italialaisten touhut näyttämään äärimmäisen typeriltä.

Tämänkin voi toisaalta lukea lauleskelijoiden naiiviuden piikkiin, jota vastaan saksalaisten tappavan tehokas ja armoton kurinalaisuus - saman sotilas- ja kansalliskunnian looginen päätepiste - piirtyy hirviömäisenä ja epäinhimillisenä. Vastakkainasettelu seuraa johdonmukaisesti elokuvan tapaa arvottaa Italia ja Kreikka toisiaan helposti ymmärtäviksi sivistyskansoiksi, kun taas Saksalla ei rotuoppeja lukuun ottamatta mitään kulttuurihistoriaa ole koskaan ollutkaan. Wagner ei Corellin mukaan ole mistään kotoisin, todennäköisesti siksi, että sen tiedettiin olevan Hitlerin lempimusiikkia.

Ujon upseerin Günther Weberin (David Morrissey) hahmossa olisi ollut loistava mahdollisuus purkaa saksalaiset demonisoivaa perinnettä. Elokuvan tasolla yritys jää puolitiehen, sillä kun Güntherin paikallinen naisystävä hirtetään, hänen ujoutensa valottuu pelkäksi saamattomuudeksi, haluttomuudeksi poiketa saksalaisesta "normista." Kaiken kaikkiaan alun poikkeuksellinen asetelma menetetään, kun tavallinen mustavalkoinen uhrit vs demonit -dikotomia kaivamalla kaivetaan esiin. Narratiivisen jänistämisen takia mieleen elokuvasta jäävät lähinnä Kefallonian upeat maisemat ja keskinkertaiset mandoliinimelodiat.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 4 henkilöä



Lue myös