Moderni lännenelokuva Lapin maisemissa

Kansainvälisesti arvostettu virolaisohjaaja Veiko Õunpuu päätyi tekemään uusinta elokuvaansa Viimeiset (Viimased, 2020) Suomen Lappiin. Tuottaja Eero Tammi lähestyi häntä jo kymmen vuotta sitten käsikirjoituksella, jonka tuotantoprosessi venyi pitkäksi.

Elokuvan uudelleen kirjoittaminen kesti vuoden ja kului vielä muutama vuosi lisää käsikirjoituksen siirtyessä edestakaisin Suomen elokuvasäätiön ja Ylen välillä. Sitten, noin viisi vuotta sitten, Viron elokuvasäätiö osoitti kiinnostusta ja kuvasimme elokuvan vuonna 2017. Leikkaaminen kesti kaksi vuotta ja nyt elokuva on vihdoin ulkona.

Genreksi valikoitui pohjoisiin maisemiin sijoittuva moderni lännenelokuva, jossa on myös rikoselokuvan ja työläisdraaman piirteitä. Õunpuun mukaan Viron elokuvasäätiölle tehdyssä hakemuksessa vaadittiin elokuvan genren määrittelyä. Kuvataiteilijan taustan omaava ohjaaja pyrki tavoittamaan valitsemansa lännenelokuvan piirteet olennaisessa osassa olevien Lapin erämaamaisemien käytöllä. Elokuvan muut inspiraation lähteet eivät kuitenkaan olleet usein pastissin puolelle lipsahtavia lännenelokuvia vaan suomalaisia sosiaalista ongelmista kertovia klassikkodraamoja.

Puhuimme Eeron kanssa kahdesta suomalaisesta elokuvasta Risto Jarvan Yhden miehen sodasta (1973) ja Mikko Niskasen elokuvasta Kahdeksan surmanluotia (1972). Nämä elokuvat saattoivat toimia epäsuorasti inspiraationa Viimeisissä, mutta siinä on myös vähän Aki Kaurismäen ja John Cassavetesin vaikutusta.

Kokeellisemmat elokuvantekotavat

Amerikkalaisen independent-elokuvan keskeisestä tekijästä Cassavetesista muistuttaa myös Õunpuun guerillatyylinen kuvaaminen ja näyttelijöiden improvisaatioon luottaminen. Lähestymistapa toimii Viimeisissä tuoden jotain uutta suomalaiseen elokuvaan, mikä mahdollistui jälleen kansainvälisen yhteistuotannon myötä.

Suomalais-virolaisen elokuvan käsikirjoitus sijoittui Suomeen, minkä vuoksi Õunpuu päätti kuvata sen täällä pääosin paikallisten näyttelijöiden voimin, mutta pääosaan Rupiksi hän otti maanmiehensä Pääru Ojan. Ohjaaja pyrki hahmojen luomiseen yhteistyössä näyttelijöiden kanssa antaen heille paljon tilaa kokeilla.

Annoin heille vain ulkoasun ja joissain kohtauksissa keskustelun lähtökohdat, mutta en tarkkaa dialogia.

Õunpuu tavoittelee elokuvissaan tietoisesti irtautumista valtavirtaelokuvien dialogiin luottamisesta ja juonivetoisuudesta. Viimeiset seuraa kaivoksella työskentelevän Rupin, tämän parhaan ystävän vaimon Riitan (Laura Birn) ja kaivoksen johtajan Karin (Tommi Korpela) välistä kolmiodraamaa, mutta on kerronnaltaan viipyilevämpi ja kokeilevampi. Ohjaaja avaa elokuvansa lähestymistapaa tarinan kautta.

On olemassa intialainen tarina kolmesta sokeasta miehestä ja norsusta. Yksi koskettaa norsun kärsää ja sanoo, norsu on kuin käärme. Toinen koskettaa norsun jalkaa ja sanoo, että norsu on kuin pylväs. Kolmas koskettaa sen häntää ja sanoo, että norsu on kuin pieni harja. Se on kaikissa tapauksissa totta, mutta koko norsu niin paljon enemmän. Luulen, että samaa pätee myös tähän elokuvaan. Sitä ei voida selittää helposti ja ensimmäinen katselu voi olla epätyydyttävä, varsinkin jos keskittyy vain juoneen.

Sosiaalista realismia ja yhteiskunnallista kommentaaria

Pohjoisen kaivoskylän miehisen yhteisön pariin sijoittuvassa elokuvassa Jussi-palkitun Otso Linnalaakson lavastus heijastelee päähenkilöiden usein synkkää mielenmaisemaa.

Sovinistiset, työväen rappeutuneet asumisastiat, joissa mitään ei ole rakennettu kestämään. Siinä on toivoa toivottomuuden edessä. Otso teki kuvailujeni perusteella luonnoksia, joista pidin ja sitten hän rakensi kaivoskylän tehden upean yksityiskohtaista työtä.

Ohjaaja halusi elokuvallaan tarkastella ihmisiä yhteiskunnan paineista syntyvien vaikeiden moraalisten valintojen äärellä.

Mielestäni mielenkiintoisinta elokuvassa on sen "tekstuuri", näyttelijöiden pienet eleet ja kumulatiivinen emotionaalinen jännitys, joka syntyy tietystä moraalisesta kauhusta esitettynä rinnakkain empatian tunteiden kanssa hahmoja kohtaan.

Hahmot ovat vaikeasti lokeroitavia, mutta silti heidän pyrkimystään parempaan elämään voi ymmärtää. Elokuvan taustalta löytyy myös nykyisen työkulttuurin vaikutusten ilmastopoliittista kommentaaria.

Ihminen asetetaan tähän asemaan maailmassa, jossa heidän on myytävä työvoimansa muiden hyväksi ja samalla tuhottava planeetta, jolla he elävät. Ja oletamme tämän olevan normaalia. Toivon elokuvallani välittävän kyseisestä oivalluksesta syntyvän kauhun.

Synkistä teemoistaan huolimatta elokuvassa yhdistyvät ohjaajan töille ominainen musta huumorintaju sekä toivon olemassaolon mahdollisuus väkivaltaisten taipumusten keskellä.

Jalat maanpinnalla menestyksestä huolimatta

Õunpuu tekee elokuvansa kansainvälistä yleisöä ajatellen, mutta suhtautuu itse pessimistisesti niihin kohdistettuihin odotuksiin tai mahdolliseen menestykseen, jota hän ei pidä itseisarvona.

Muiden ihmisten odotukset ovat melko väsyttäviä, mutta pidän parempana ihmisten huomiota, jotka eivät välitä lainkaan.

Viimeisten valintaan Viron ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi omaperäinen ohjaaja toteaa realistiseen tapaansa.

Luulisin olevani iloinen siitä, että komitea päätti vallinnallaan antaa tunnustuksen elokuvalle. Samalla mielestäni on turvallista sanoa, että elokuvalla ei ole oikeasti mahdollisuutta voittaa Oscaria. Miten sellaiseen asiaan pitäisi suhtautua? Ehkä lievällä turhautumisen tunteella?

Lue myös