Viimeiset valkokangas

Viimeiset on hämmentävä elokuva. Tuntuu, että vain vahvimmat katsojat selviävät tästä.

Kun ”Jumalan selän takana” olevassa lappilaisessa kaivoskylässä elämän rypistämät kaivosmiehet louhivat kallion sisään ja laulavat maailmanlopun juottolassa, pakoon ei pääse. Ja mihin sitä menisikään – ehkä katsojakin tuntee niin. Tai sitten ei. Rikokset ja rakkaus raastavat parakkikylää kohti kohtaloaan. Ysärihitit, vinon huumorin ja vakavuuden vuorottelu tuovat esiin suomalaista mielenlaatua virolaisella tvistillä.

Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tuskallinen kokemus, päinvastoin. Sillä ei se mitään, että vähän koetellaan. Niin pitääkin. Se on vain virkistävää, hämmentävääkin, näinä aikoina.

Kun Rupin (Pääru Oja) on elokuvassa tehtävä valinta, minne ja kenelle hän kuuluu, elokuva saa tai suorastaan pakottaa myös katsojan tekemään oman valintansa: pidänkö elokuvasta vai en, pahastunko vai en? Se ei näet vastaa perinteisiä normeja. Viimeiset taistelee ”koneiston” tuputtamaa turvallisuutta, varovaisuutta ja yleisöystävällisyyttä vastaan. Heittää katsojan naamalle yllättävän täyslaidallisen. Ei ole mennyt mukaan siihen, mitä olettaa katsojan perinteisesti haluavan, eikä auta tarttumaan itselle sopivaan roolihahmoon ja maailmankuvaan, johon nopeasti samastua.

Kansainvälistä mainetta nauttiva virolaisohjaaja Veiko Õunpuu tunnetaan visuaalisesta tarkkuudestaan ja lakonisesta huumoristaan, eikä Viimeiset tee poikkeusta. Modernissa lännenelokuvassa toteutuvat lisäksi länkkäreiden perinteet: lain ja järjestyksen ylläpitäminen, konflikti, sankari, konna, saluunan nainen, yhdistettynä nykypäivän vahvoihin teemoihin, kuten luonnonvarojen loppuun kuluttamiseen, kapitalismiin, ahneuteen, ikiaikaiseen paremman elämän kaipuuseen ja miehuuden murenemiseen.

Henkilöhahmot unelmoivat jostain suuremmasta ja paremmasta, mutta he eivät ratsasta auringonlaskuun. Kaikkeen lyö leimansa kokoaikainen luuserius, surkeasta elämästä rimpuilu pois kuin hämähäkin verkosta. Alun shokin mentyä ohi kaivoskylän kaoottista elämää katsoo jopa mielellään ja kummallista tyydytystä tuntien, sillä se herättää vahvoja tunteita. Sääliä, kauhistelua ja moralisointia, ymmärrystäkin. Mutta elokuva saa hetken päästä pohtimaan myös jotain ihan muuta: maailman tilaa ja elämää yleensä.

Niin, vielä hieman lisää varoituksen sanaa ja/tai kehua. Kannattaa varautua siihen järkyttävään seikkaan, ettei elokuvassa ole paperinmakuista dialogia, johon on totuttu. Puhutaan niin kuin puhutaan, turbovaihteella. Tykitys on kovaa ja v-sanaa totisesti viljellään. Plus että vuorokaudenajat vaihtuvat jossain kohtaa miten sattuu. Henkilöhahmojen taustoja ei liiaksi avata eikä valmiiksi psykologisoida, heidät on kuin heitetty kaivoskylään. Ja jos on fiilis, että taas Korpela ja Birn – he menevät pidemmälle kuin heiltä on nähty, suorastaan mielenhäiriöön.

Viimeiset ottaa riskin. Sen tuloksena syntyy tärkeä ”se jokin”, jonka elokuvaa katsoessa tuntee, oli se sitten mitä tahansa, hyvää tai vähemmän hyvää. Sitä paitsi se on Viron Oscar-ehdokas, ja löytänee taatusti kansainvälisen yleisönsä ja ainakin nuoremmat filmihullut Suomessa. Tästä kannattaa suomalaistenkin ylpeillä. Viimeiset on hyvä esimerkki siitä, miten kansainväliset yhteistuotannot luovat mahdollisuuksia kotimaisille tekijöille.