Rakkautta ja virtahepoja valkokangas

Rapakon takana vieraillut Dome Karukoski on palannut kotimaisten tuotantojen pariin. Viime vuonna ilmestyi tutkan alta lentänyt Pikku Siperia, ja nyt ohjaajan uusimman elokuvan nimi on Rakkautta ja virtahepoja. Elokuvan pressinäytöksessä Karukoski kuvaili teosta henkilökohtaisten elämänmuutosten inspiroimaksi projektiksi.

Valitettavasti intiimi tai henkilökohtainen näkökulma ei elokuvasta tule läpi. Jo laimea ja mielikuvitukseton nimi antaa elokuvasta tasapaksun kuvan. Sisällöltään se on myös ontto, vaikkakin hyvin tuotettu sellainen.

Elokuvassa perinteikkääseen monogaamiseen parisuhteeseen uskova Touko (Aku Sipola) törmää laulaja-vaimonsa Leenan (Jenni Vartiainen) veljen häissä Eevikseen (Pihla Viitala). Kahdella henkisesti yksinäisellä ihmisellä synkkaa välittömästi. Keskusteluelokuvaksi muotoutuva teos perustuu Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot-äänikirjaan. Elokuvasta poiketen kirja perustuu vain Eeviksen ja Toukon väliseen dialogiin.

Karukosken keskusteluelokuva rakentuu toistuville, rauhallisesti rytmitetyille kohtauksille, joissa Touko ja Eevis palaavat toistensa luo pitkin hääjuhlayötä keskustelemaan omista romanttisista epävarmuuksistaan ja toiveistaan. Jos Helsingin Sanomien Lifestyle-osaston milleniaalisukupolvelle suunnatut parisuhdeartikkelit keitettäisiin elokuvaksi, se näyttäisi aika lailla tältä. Elokuvallinen ilmaisu on riisuttu yhtä hahmoa kerrallaan kuvaaviksi puoli- ja lähikuviksi. Dialogi on kalskeaa, melkein opetusfilmeistä lainattua avainsanabingoa, jossa käydään läpi niin oikeaoppista tunteiden osoittamista kuin pohdintaa avoimista suhteista.

Elokuva toimii pikimmiten eräänlaisena peilinä vaikeissa parisuhteissa oleville katsojille. Samalla se tiivistää edellä mainitusti lifestyle-lehtien lukuisat vinkkiartikkelit yhdeksi puolitoistatuntiseksi opukseksi.

Itse elokuvan tarina tai hahmot jäävät epäkiinnostaviksi. Vaikkakin kolmikko Sipola–Vartiainen–Viitala hoitavat oman tonttinsa oikein hyvin, elokuva kärsii aidon kertomuksellisuuden puutteesta. Jos itse dialogin aihe ei ole kerrottu hahmojen keskustelun kautta kiinnostavaksi tai ei ylevöitä hahmoja pelkkien karikatyyrien yläpuolelle oikeiksi henkilöhahmoiksi, tuntuu keskustelu lähinnä mahtipontisesti kuvatulta podcastilta. Näin on kerronnan laatu Rakkaudessa ja virtahevoissa.

Elokuvan kertomuksellisuuden puute tiivistyy tarinan tynkämäisyyteen. Tarinan perusteella Rakkautta ja virtahepoja voisi luulla tyypilliseksi kolmiodraamaksi. Leenaa koetetaan tuoda elokuvassa esille, mutta toimijuuden puute sekä silkka kaksiulotteisuus pakottaa hänet lähinnä seinäruusuksi. Leenan yksitoikkoisuus lopulta saa katsojan miettimään, näytetäänkö hänelle vain elokuvan toinen näytös. Sipolan ja Viitalan hahmot taas onnistuvat, koska heille annetaan paljon tilaa ja he saavat tuotua hahmoihinsa aidolta tuntuvaa inhimillisyyttä.

Kiitosta tulee antaa elokuvan tuotantotiimille ansiokkaasta kuvaustyöstä. Rantamaisemaa ja -terassia käytetään miljöönä viehättävästi kuin myös ilmakuvaa sekä vedenalaista kuvausta. Elokuvassa, jossa suurin osa otoksista on keskipaksua lähikuvaa, kokeilevammat ja tyylittelevämmät otokset tarjoavat katsojalle yksittäisiä pakopaikkoja painaa päänsä edes hieman pintaa syvemmälle muutoin videopodcastilta vaikuttavaan elokuvaan.

Rakkautta ja virtahepoja on elokuva, jota katsoessa vaikeassa parisuhteessa oleva ihminen voi pompotella omia, terapiaa kutsuvia ongelmiaan. Muille katsojille se on tarinaton paketti kauniissa kreikkalaisessa miljöössä, jossa saa katsoa kahden näyttelijän ja huippulaulajan hyvää näyttelemistä. Muutoin elokuvan tarjonta jää karun pinnalliseksi.