Verityn varjo valkokangas

Colleen Hoover taitaa yhä olla aika kuuma nimi. Valtavan suositun viihdekirjailijan romaaneista on julkaistu elokuva kahtena edellisenä vuonna, 2026 suorastaan kaksi. Verityn varjo on näistä uusin, eroottisia ja romanttisia elementtejä sisältävä jännäri, jossa kirjailija Lowen (Dakota Johnson) päätyy eristettyyn taloon auttamaan onnettomuuteen joutunutta tähti Verityä (Anne Hathaway) jatkamaan tämän kieroutunutta kirjasarjaa. Verityn aviomies Jeremy (Josh Harnett) yrittää tehdä Lowenin urakasta helpompaa, mutta tilanteessa on jotakin pielessä.

Verityn varjon käsikirjoitus on huono. Todella huono. Elokuvassa ei tapahdu juuri mitään. Arvion voisi melkein lopettaa tähän. Johnson lukee yhdentekeviä takaumia, jutustelee Harnettin kanssa, välillä pelästyy tai tajuaa jotain, siinä se. Haluaisin sanoa, että tässä on sentään posketon, älytön käänne, kuten niin monissa viihdekirjallisuuden menestystarinoissa. Ei ole. Ei ole mitään mitä odottaa, pyörittelin elokuvaa katsoessa vähintään kolmea kiinnostavampaa tapaa selittää kaikki kuin mihin päädytään.

Tekemisen jälki ei ole teknisesti varmaa. Varsinkin elokuvan alussa tilat tuntuvat epäselviltä, musiikit kuulostavat tusinatuotannoista lainatuilta ja jännityksen rakentaminen on avutonta. Muutaman kerran kun jotain säikäyttäväksi tarkoitettua tapahtuu, kova ääni kuuluu ennen kuin kuvassa tapahtuu mitään. Toisissa hetkissä leikkaus on niin epäselvää, että en tiennyt mihin kuului reagoida. Elokuvan ensimmäinen jännittäväksi tarkoitettu hetki oli niin pahasti rikki, että piti hetki järkeillä, mikä tuotti yhtäkkisen äänen. Michael Showalterin filmografia ohjaajana on monipuolinen, mutta hän vaikuttaa olevan jännityksen kanssa aivan nakkikioskilla.

Mainitsin aiemmin eroottiset elementit, osin koska trailerit nostivat ne isoon osaan. Kovin montaa kutkuttavaa hetkeä ei sovi odottaa. K12-ikäraja ilmentää varovaisuutta – hetket, joilla olisi mahdollista nostaa lämpötilaa kuvataan joko todella viitteellisesti tai korvataan tekstillä. Keskeisin lihallisen nautinnon hetki on lähes täysin takavasemmalta tuleva itsetyydytyskohtaus, joka ei liity oikein mihinkään. Sitä kuvittava fantasia jatkaa elokuvassa toistuvaa motiivia Lowenin ja Verityn yhteydestä. Se yrittää kai simuloida miten lukija elää ja investoituu kirjailijan tuottamaan fantasiaan, mikään ei kylläkään motivoinut pohtimaan tätä enää pidemmälle.

Olen aiemmin vihjannut, että Dakota Johnson on kelvoton näyttelijä. Nyt voisin korottaa panoksia ja väittää, että hän on yksi huonoimpia tähtistatuksella operoivia esiintyjiä maailmassa. Hänen replikointinsa Verityn varjossa on sitä laatua, että sen erotteleminen koosteeksi tuottaisi huvittavan vaikutelman kuvauspaikalle eksyneestä ohikulkijasta. Täytyy kylläkin mainita, että näyttelijänohjaus on saattanut olla olematonta. Myös Ismael Cruz Cordova mutisee läpi suorituksen, jonka kummallinen yli-ilmeily voi johtua epätietoisuudesta ottojen merkityksen tai hahmon motiivien suhteen.

Harnett ja Hathaway ovat pätevämpiä mutta kamalan tylsiä. Harnett vetää salskean ihanneuroksen läpi ilman mitään tasoja. Hathaway taas on lukittu hahmoon, johon ei tarjota mitään avainta, eivätkä kysymykset hänen ympärillään ole erityisen kiinnostavia. Eniten, tai ehkä ainoaa iloa elokuvasta sain kylläkin hänen kuvitteellisen hahmonsa vierailuista suosituissa podcastissa ja YouTube-haastattelusarjassa. Ne ovat harvoja naurattavuuteen asti höperöitä camp-hetkiä, joita muuten kumman vakava ja synkeä elokuva kaipaisi.

Verityn varjosta ei ole kovin paljon sanottavaa, ja vielä vähemmän painokelpoista. Se on tylsä, paukkupanoksilla ammuskeleva epäkiinnostava roolileikki, josta on vaikea löytää ominaisuuksia, jotka tekivät kirjasta hitin. Ehkä parasta mitä voin siitä sanoa on, että talviset maisemat ja pääasiallisena miljöönä toimiva lukaali on esitetty sopivan kylmissä värisävyissä. Tuli vilu. Tai elokuvateatterissa vain oli kylmä.