Digger valkokangas

Theodor W. Adorno kirjoitti: runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista. Tämä asettelu on monesti väärinymmärretty pessimistisenä näkemyksenä inhimillisen pahuuden korruptoimasta kauneudesta, mikä olisi vähintäänkin kohtuuton yksinkertaistus. Kyse ei ole taiteen tai kauneuden mahdottomuudesta, vaan niiden aseman ja vaikutusten kyseenalaistamisesta sen myötä, kun ne eivät estäneet historiallista tragediaa. Ne eivät estäneet barbariaa. Todella, miten voimme panna uskomme kulttuuriin, joka ei saavutuksistaan huolimatta kykene estämään eksistentiaalisia katastrofeja, jopa mahdollistaa ne?

Alejandro González Iñárritu, yksi sukupolvensa valovoimaisimmista ohjaaja-käsikirjoittajista, on saattanut miettiä jotain tämän suuntaista viime aikoina. Digger, mystisen markkinointikampanjan vanavedessä saapuva ja Tom Cruisen tähdittämä elokuva, kamppailee sen kanssa, mitä mieltä on yrittää vaikuttaa median kautta. Sen lapioniskun kohde ovat vakiintuneisuudessaan banaaleiksi, voimattomiksi tulleet maailmanmenon hulluuden esittämisen tavat.

Digger kertoo vaikutusvaltaisista miehistä, tekopyhyydestä ja vääjäämättömyyden kohtaamisesta. Se tietää, miten näitä on eri medioissa esitetty ja mitä niistä on totuttu toteamaan. Se myös ymmärtää, että nämä kuvaukset eivät enää sano mitään kohteidensa luonteista. Niinpä edessämme avautuu elokuva, joka on rakennettu käsittelemään kohteidensa kulttuuristen esitysten tyhjyyttä. Se on narratiivisen järkeilyn postmoderni oivallus – antamatta kuitenkaan mitään korostamiensa ammottavien merkitysten reikien tilalle

Suurelta osin Diggerin katsominen on passiivista, vailla nautintoa. Se irtautuu maanpinnasta vain heittäytyessään suurpiirteiseen ja näyttävään kerrontaan, josta Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki pokkasivat Oscareita viime vuosikymmenellä. Cruisella on keskeinen, massiivinen monologi, joka saa pituutensa tueksi pitkiä, eläväisiä ja teatraalisia ottoja, joissa häpeilemättömän keinotekoinen ympäristö, intensiivinen suoriutuminen ja piittaamattomuus hyvästä mausta kuvasuunnittelussa tuottavat hetkellisesti jotain aidosti elokuvallista.

Näyttelijätyön arviointi on kinkkistä teoksen kerrosten vuoksi. Huomattavaa tilaa saavat suoritukset ovat suurimman osan ajasta yliampuvia ja karkeita, tietoisesti yksiulotteisia. Se sallii toisinaan viehättävää heittäytymistä. Riz Ahmed on tässä onnistunein. John Goodman haistattelee suorituksellaan loppumattomalle liudalle Trump-imitaatiota, joskin hänen oma tulkintansa fiktionaalisesta presidentistä ei tarjoa parodioiden parodioimisen lisäksi juuri persoonaa. Cruise on kaksijakoisempi tapaus. Suorituksen vahvatkin elementit heikentyvät teoksen itserefleksiivisen leikinomaisuuden toimesta: Digger ei ole oikea hahmo, ja Cruise ei näyttele häntä sellaisena.

Digger tuntee erinomaisesti keskustelut, joita haluaa satirisoida. Sen halveksunta uuden oivalluksen, saati valaistumisen saamista kohtaan korostuu ennen kaikkea selittävänä luonteena – elokuva ei odota kertovansa katsojalle mitään mitä hän ei jo tietäisi. Sen argumentaatiotyyli tiivistyy erääseen kissaan. Otus esitetään mahdollisten vertausten timanttikaivoksena, josta voisi vetää viivoja vaikka Rosebudiin. Digger kuitenkin määrätietoisesti piirtää valmiiksi asti mahdolliset merkitykset tavoilla, jotka eivät jätä kysymyksiä vaan tietoisia viittauksia.

Kokemuksena Digger on harkitun latistava. Sen pituudesta ehdoton enemmistö kuluu pyöritellessä tarinaa, johon elokuvantekijät suhtautuvat epäilyksellä, jopa välinpitämättömyydellä. Ratkaisu on määrätietoisuudessaan uniikki ja älytön, monumentti omalle turhuudelleen. Kaikista tasoista ja kiemuroista, näkemyksellisistä ja ennen nähdyiksi tarkoitetuista toteamuksista ja esillepanon estottomuudesta huolimatta Digger ei vain toimi elokuvana tai postmodernina mediakritiikkinä. Sitä ei ole rikastavaa katsoa, eikä lähestymistapa tarjoa itsessään kulmaa aiheisiin, joka oikeuttaisi itsensä. Kriittisyys kaanonia kohtaan on ihailtavaa, kieltäytyminen sen kehittämisestä ei.