La Grazia valkokangas

Italian klassisen perinteen ja modernismin sekoittajana tunnettu ohjaaja Paolo Sorrentino jatkaa vallan käytävillä elokuvallaan La Grazia (2025), jossa seurataan maan kuvitteellisen presidentin Mariano De Santisin (Toni Servillo) virkauran viimeisiä kuukausia.

Aluksi käydään läpi presidentin valtaoikeudet, joihin kuuluu muun muassa lakien ja asetusten hyväksyminen sekä mahdollisuus armahtaa tuomittuja rikollisia. Näiden kahden toimivaltuuden parissa entinen tuomari De Santis joutuu tasapainoilemaan pohtiessaan hyväksyäkö katolisen uskon vastaisesti laki eutanasiasta sekä armahtaako kaksi elinkautisvankia puolisoidensa murhasta.

La Graziassa Sorrentino jatkaa Suuren kauneuden (La Grande bellezza, 2013) viitoittamalla tiellä sekä yhteistyökumppaninsa Servillon kanssa, joka luo hienovaraisen mestarillisesti kuvan ”Teräbetoni” lempinimen saaneesta kyvykkäästä ja arvostetusta valtionpäämiehestä. De Santis joutuu myös painimaan kuolleen vaimonsa muiston ja tämän mahdollisen salasuhteen kanssa.

Roomassa Quirinalen palatsissa tehtäviään hoitavan presidentin virkatapaamisten, turvamiehensä (Orlando Cinque) rinnalla, ja taiteilijaystävä Coco Valorin (piristävä Milvia Marigliano) sosiaalisten illanviettojen ympärille rakentuva elokuva on jälleen tyylittelyn juhlaa. Fellinin barokkilaisen fantasian henki ja ilkikurisuus ovat läsnä. Tupakkaa kuluu ja merkityksellisiä katseita vaihdetaan intensiivisissä kuvissa ja kamera-ajoissa.

Antiikista vaikutteita saanut arkkitehtuuri törmää moderniin musiikkiin, tanssiin sekä teknologiaan kuulokkeista robottikoiraan ja astronautteihin. Äärimmäiset hidastukset sekä visuaalinen ilottelu ovat tuttua Sorrentinoa ja paavi-instituutiotakin sohaistaan jälleen. Tosin hyväntahtoisemmin kuin sarjassa The Young Pope: piru vai pyhimys (2016).

Armon ja oikeuden kysymysten kanssa painiva presidentti saa tukea hallinnossaan toimivalta tyttäreltään Dorotea De Santisilta (Anna Ferzetti), joka tuo isäänsä liberaalimpia arvoja esiin. Vanhenemisen polemiikkia sekä sukupolvien välisiä suhteita käsitellään kuten Youth-elokuvassa (2015) aikanaan. Presidentin mielensisäisiin pohdintoihin ja uneksimisen mahdottomuuteen taas päästään kertojaäänen ja fantasioinnin kautta. Armoa kaipaa lopulta myös itselleen armoton De Santis.

Sorrentino pelaa La Graziassa omalla vahvuusalueellaan ja Servillo tekee presidentin roolissaan Venetsian elokuvajuhlien miespääosapalkinnon arvoista työtä. Silti turhan monille sivupoluille harhaileva pitkä elokuva olisi kaivannut tiukempaa rajausta. Kuin hyvä viini se maistuu silti ystävien seurassa hieman väljähtäneenäkin. Penkissä kannattaa pysyä lopputekstien ajan.