Rose valkokangas

Ei ole täysin sattumaa, että karu, hitaanpuoleinen ja mustavalkoinen ovat ominaisuuksia, joita liitetään eurooppalaiseen taide-elokuvaan. Ainakin viimeisen 30 vuoden aikana useat ohjaajat ovat niittäneet mainetta ja palkintoja tällä otteella, tänään mieleen uiskentelivat ensimmäisinä Béla Tarr ja Paweł Pawlikowski, kaukana toki ainoista. Pitemmän uran roolittajana ja näyttelijänä tehnyt Markus Schleinzer on elokuvallaan Rose hypännyt tähän vaivalloisuuksien junaan, keskiarvoa paremmalla menestyksellä.

Rose (Sandra Hüller) on elänyt miehenä suuren osan elämästään. Sotilaana oletettavasti kolmekymmenvuotisessa sodassa (1618–1648) taistellut arpinen veteraani saapuu pieneen kylään vaatimaan perinnöksi jätettyä maatilaa. Rosen asema paikallisten keskuudessa kokee useita vaiheita sääntöjen kohdatessa todellisuuden, jota vallitsevat normit eivät kykene käsittelemään.

Rose on upeasti kuvattu elokuva. Siinä missä 2000-luvulla mustavalkokuvaus on toisinaan otettu haasteena käyttää kahta tiukassa kontrastissa olevaa sävyjen ääripäätä terävän ulkonäön saavuttamiseen, Rose ymmärtää lähestymisensä mahdollisuudet. Sen mustavalkoisessa paletissa on valtava määrä sävyjä, joiden yksityiskohtien erottelu tekee kuvien tutkimisesta palkitsevaa. Valokuvauksellisen tarkasti rakennetut asetelmat eivät tyhjene hetkessä. Niissä on aina ristiriitaisia, kilpailevia elementtejä, jotka ruokkivat temaattista ja visuaalista mielikuvitusta.

Temaattisesti Rose esittelee alati kiinnostavia aiheita: totuuden ehdot, identiteetin rakentuneisuus, hauras side luonnon ja sivilisaation välillä, ja molempien tiettyihin raameihin asettamisen mahdottomuus. Toteutuksessa se kuitenkin empii. Reilun puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon tyhjiä hetkiä, joissa argumentaatio olisi voinut syventyä. Monesti nähtyä reittiä seuraava dramaturgia päätyy kuitenkin enemmänkin esittelemään konseptinsa kuin leikkimään niillä vapaasti. Myös muutamat elliptiset päätökset tuntuvat kiertävän vaikeimmin esitettävät osat tarinasta, juuri sellaiset, jotka peloton tarinankertoja ottaisi vastaan haasteena.

Pahin ilmentymä tästä vakaumuksen puutteesta on kertojaäänen käyttö. Kerronnallisena ratkaisuna se toimii antaessaan uutta tietoa maailmasta tai vaikuttaessaan siihen, mistä perspektiivistä kuvittelemme elokuvan esittävän tapahtumasta. Rosessa ekstradiegeettinen ääni selostaa mitä kuva kertoo ja pahimmillaan tunkeutuu tarjoamaan ehdotuksia siitä, mitä on yksin katsojan ratkaistavissa. Lähes yhtä ärsyttävä on päätös lopussa laittaa Rose puhumaan asiat läpi, köyhdyttäen elokuvan jälkeistä ajatustyötä.

Onneksi älyllisesti ja tunteellisesti ravistelevan uupuessa teoksen pintatasot ovat alati kiinnostavia. Äänisuunnittelun tarkkuus, erityisesti hahmojen hengityksen rytmien nouseminen toisinaan tärkeäksi dynamiikaksi, on harvinaisen tarkkaan psykologiseen kerrontaan auttava valinta. Suoritukset ovat vahvoja ja tarjoavat mahdollisuuksia laajalla spektreillä. Erityisesti yksi Hüllerin monologi, vaikka ehdottomasti hieman keinotekoisen ”suuri” hetki, on itsensä helposti perusteleva perin ihastuttavassa vimmaisuudessaan.

Suurin kotiin vietävä Rosesta onkin, että Sandra Hüllerin tähti ei vain lakkaa nousemasta. Parhaan pääosan palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla voittanut suoritus on ansiokas lisä perintöön, joka pelkästään kuluvalla vuosikymmenellä on sisältänyt yhden sen parhaimmista suorituksista Putoamisen anatomiassa (Anatomie d’une chute, 2023) ja murtautumisen Hollywoodin kaupalliseen eliittiin yhdessä vuoden suurimmista hiteistä, Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary, 2026). Myöhemmin tänä vuonna Suomeen saapuvat Tom Cruisen tähdittämä Digger ja aiemmin mainitun Pawlikowskin Fatherland näyttävät, miten pitkälle Hüller vielä kiipeää huipun yläpuolelle.