Punainen peto valkokangas

Pukudraama on suomalaisen indie-elokuvan joukossa harvinainen genre. Niissä nostalginen katse on usein suunnattu lähiseudun historiaan, kuten Lapua 1976 (2023) tai vuosituhannen vaihteeseen sijoittuva Mietaa (2024). Ohjaaja Antti-Jussi Marjamäen ensimmäinen pitkä elokuva Selim – erään säveltäjän elämä (2019) nosti porilaisen säveltäjän päähenkilökseen ja nyt toisessa elokuvassaan Punainen peto hän jatkaa kertomalla Porissa vaikuttaneen työväenliikkeen kärkihahmon Eetu Salinin viimeisistä vuosista.

Punaisen pedon päähenkilö on suomalaisen työväenliikkeen aktiivi Eetu Salin (Jan-Henrik Holmlund), joka oli mukana SDP:n perustamisessa. Hurmoksellisilla puheillaan hän nosti uskoa työväenluokan aseman parantamiseen poliittisten päätöksien kautta. Sisällissodan väkivaltaisuudet kuitenkin horjuttivat hänen omaa luottamustaan väkivallattomaan vallankumoukseen. Pettymys sai hänet tarttumaan pulloon, mikä etäännytti hänet kauemmas politiikan keskiöstä.

Suomen itsenäistymisen jälkeistä aikaa kuvaava elokuva ei lähde selittelemään historiallista taustaa tai elokuvassa esiintyvien poliitikkojen suhdetta toisiinsa. Se luottaa katsojansa historiantuntemukseen keskittyen Salinin yksityiselämään. Poliittisesta hahmosta tehdään epäpoliittinen muotokuva keskittymällä Salinin alkoholismiin. Saavutukset ja ajatukset jäävät pitkälti listaksi lopputeksteissä.

Keskittyminen lyhyeen aikakauteen voi elämäkerroissa yleensä olla hyvä rajaus, mutta Punainen peto näyttää Salinin ainoastaan alkoholismin kautta. Hänen kohdallaan ei kuitenkaan pohdita sitä kiinnostavaa ristiriitaa, minkä hänen viinanjuontinsa hänelle aiheutti, vaan siitä tehdään perinteinen kansallinen tragedia. Kun Salin itse on työväenliikkeen sisällä ajamassa kieltolakia, niin jopa hänen alkoholismistaan tulee iso poliittinen kysymys. Konteksti jää puuttumaan ja tätä sisäistä ristiriitaa elokuva sivuaa vain erittäin pinnallisesti.

Visuaalisesti Punainen peto on lähestynyt epookkia uudesta näkökulmasta. Toisin kuin Selim, joka yritti päästä indiebudjetilla mahdollisimman lähelle aikakautta ja kuvattiin oikeassa kaupunkiympäristössä, on Punainen peto kuvattu Villilän studioilla Nakkilassa. Sen talviset kuvat on lavastettu sisätiloihin valkoisin kankain, palopuheita pidetään mustissa halleissa ja vankilan seinät loppuvat mustaan tyhjyyteen. Lähestymistavalla on ehkä haettu Dogvillen (2003) tyylistä maailmaa, mutta sen kanssa ei olla uskallettu mennä tarpeeksi pitkälle ja käytöstä puuttuu johdonmukaisuus.

Salinin tarina on nähty aikaisemmin teatterin lavalla, mitä visuaalinen tyyli tuntuu muistelevan. Nyt lopputulos jää outoon välimaastoon, joka olisi vaatinut jämerämpää otetta. Osa asunnoista on täysin lavastettuja, kun osa on tehty kulissimaisiksi kokonaisuuksiksi. Välillä tausta on projisoituja maisemia, välillä se on pelkkää mustaa. Unenomaista tyyliä ei käytetä harkitusti ja kuvista tulee paikoitellen mustia ja tyhjiä.

Ohjaajat Antti-Jussi Marjamäki ja Veera W. Vilo, jotka nähdään myös onnistuneesti Tannerin pariskuntana, ovat roolittaneet elokuvan luontevasti. Jan-Henrik Holmlund on Eetu Salinina parhaimmillaan pitäessään palopuheita ja Marju Laine tekee elokuvan parhaan suorituksen miehensä rinnalla seisovana, mutta itsenäisenä Idana. Vaikka dialogi välillä muuttuu kankean valistavaksi, suoriutuvat näyttelijät siitä hyvin.

Punainen peto ottaa ennakkoluulottomia riskejä, jotka eivät täysin toimi. Lopputulos tuntuu suunnitellulta teatterin lavalle, ei valkokankaalle. Eetu Salin on kansallisestikin kiinnostava hahmo, mutta elokuva tekee parhaansa maalatessaan kuvan hänestä vain tavallisena miehenä. On hienoa, että elokuva luottaa katsojan tuntemukseen nuoren Suomen valtion ensimmäisistä vuosista, mutta nyt poliitikon elämästä jää oudosti puuttumaan politiikka.