Jääkö meistä mitään?

Ohjaaja Elina Talvensaari osti asunnon Helsingin Käpylästä. Sen entinen omistaja oli kuollut 98-vuotiaana ilman omaisia. Talvensaari sai asunnon mukana entisen omistajan koko irtaimiston. Ei ollut ketään joka olisi halunnut sen itselleen. Kun Talvensaari meni asuntoon, huomio kiinnittyi kirjahyllyyn teipattuun lappuun, jossa oli nimiä ja puhelinnumeroita. Siinä oli myös Neiti Aika ja hänen puhelinnumeronsa. Talvensaaresta se kuvasi hyvin ajan kulua – kun vanhan ihmisen on puhelimitse kysyttävä missä päivässä hän elää.

Talvensaarta kauhistuttaa heittää tavarat pois, koska silloin viimeisetkin merkit naisen elämästä ovat mennyttä. Hän päättää muistaa naisen. Hän on Sirkka-Liisa Miettinen.

Kun joku asia jää vaivaamaan ja mietityttämään minua, se on minulle merkki siitä, että siinä saattaisi olla elokuvan aihe. Elokuvan tekeminen on pitkä prosessi, se vaatii asioita, jotka ravistelevat itseä. Kun tämä oli niin päällevyöryvää, siitä heräsi isoja ajatuksia ja kysymyksiä, se oli viesti, että tästä ehkä tulisi elokuva.

Varsinainen sysäys elokuvan tekoon oli Talvensaaren myöhemmin löytämä lappu jossa luki: ”Kun nyt nimipäivänäsi sulle onnea toivotan – Onnea. Vielä pieni pyyntö tämän albumin kera, että se joskus kuvin kertoisi kuinka ihana oli meidän elämä. Veikko.”

Neiti Aika yhdistelee elämäkerrallista materiaalia poeettiseen tarinankerrontaan. Lopputulos on kunnianosoitus Sirkka-Liisa Miettisen elämälle sekä pohdinta ajan kulusta. Siitä kuinka aika tekee asioista ainutlaatuisia, mutta lopulta vie meidät kaikki unohdukseen. Elokuva kysyy, mikä elämässä on merkittävää, ja mitä elämän merkityksille tapahtuu ihmisen kuoltua.

Käänteentekeviä hetkiä

Sirkka-Liisa Miettinen oli testamentannut asuntonsa uskonnolliselle yhdistykselle, joka myi sitä eteenpäin. Koska Käpylä on suosittua aluetta, monet muutkin olisivat halunneet ostaa asunnon. Kun Elina Talvensaari ja hänen miehensä eivät pystyneet tarjoamaan asunnosta tarpeeksi, he tarjoutuivat siivoamaan sen. Tarjous meni läpi. Silloin he eivät vielä tienneet, mitä siitä seuraisi. Alkoi monta vuotta kestävä matka. Talvensaari havahtui konkreettisesti siihen, että on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Mihin he häviävät, hän mietti.

Vuoden 2012 lopussa muutimme asuntoon. Aloimme käydä läpi siellä olevia tavaroita. Emme silloin vielä tienneet kuka asukas oli. Veimme tavaroita kellariin ja niitä jäi paljon asuntoon. Löysimme muun muassa kiväärin ja pienen tytön letit. Aluksi kauhistuin, mitä oli tapahtunut, mutta kun löysin Veikon kirjoittaman nimipäiväonnittelulapun, se oli käänteentekevä hetki: ”Tässä on kuolema, mutta tässä on myös elämä, tässä on kaikki”. Se tuntui todella tärkeältä ja minulle vahvistui, että minun on tehtävä elokuva.

Tavaroiden, kirjeiden ja valokuvien avulla Talvensaari alkaa tutkia kuka nainen oli. Pikkuhiljaa hänen pitkän elämänsä tapahtumat avautuvat. Yhdistämällä tavaroiden kertomaa tietoihin Sirkka-Liisan elämästä, selviää mikä Sirkka-Liisan elämässä on ollut tärkeää. Sirkka-Liisa alkaa tuntua niin läheiseltä, että lopulta osat vaihtuvat: se onkin Sirkka-Liisa joka kertoo mikä Talvensaaren omassa elämässä on tärkeää.

Mieheni ei ollut tämän kanssa yhtä pakkomielteinen kuin minä. Olimme ajatelleet, että vain tyhjennämme asunnon ja aloitamme siellä perhe-elämän. Asunnossa olevat tavarat herättivät hänessäkin tuntemuksia ja ajatuksia. Tämä oli minun projektini, mutta sitä ei vastustettu. Mieheni Jussi Rantamäki on tämän elokuvan tuottaja.

Asunnossa haisi Sirkka-Liisan hajuvesi. On harmi, ettei se välity elokuvasta. Vaikka olimme rempanneet asuntoa, se haisi silti. Hän käytti vahvaa hajuvettä. Kun avasimme laatikoita, se pöllähti niistä ja se on hänen tavaroissaan yhä.

Talvensaaresta alkoi tuntua, että se kaikki oli liikaa. Kaitafilmejä hän pystyi katsomaan vasta vuosia myöhemmin. Hän tunsi, että joku on läsnä hänen kodissaan, mutta josta hän ei voinut luopua. Hän tunsi olevansa haamun kanssa, jota ei tunne. Se alkoi helpottaa, kun hän tiesi haamusta enemmän.

Palaset loksahtivat kohdilleen

Talvensaari teki käsikirjoitusta pitkään. Hän teki paljon taustatutkimusta ja kävi monissa paikoissa, joskus vain fiilistelemässä. Sirkka-Liisan siskon vieraskirja johdatti hänet hylättyyn rakennukseen, jossa oli ollut sotasairaala. Hän etsi vastauksia, ei aina edes tiennyt mihin, mutta se oli hänestä ihanaa. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko, siksikin kun Sirkka-Liisa oli hänen kodissaan.

Mutta ei ollut ketään, jolta Talvensaari olisi voinut kysyä Sirkka-Liisasta. Sirkka-Liisalle tulleista korteistakaan ei ollut hyötyä, sillä niissä oli vain lähettäjien etunimet. ”Hänellä sentään on tuttavia jossakin”, Talvensaari ajatteli. Kun elokuva oli valmistunut ja sitä esitettiin DocPointissa tammikuussa 2020, eräs katsoja sanoi Talvensaarelle tunteneensa Sirkka-Liisan. Sittemmin on ilmaantunut muitakin hänet tunteneita.

Minua jännitti, kun olen kuvannut Sirkka-Liisan ja Veikon suhteen onnellisena. Jos heillä olikin ollut vaikea avioliitto? Luotin kuitenkin intuitiooni, että olisin sen jostain huomannut, mutta en voinut olla ihan varma. Kaikki ovat sanoneet, että heidän avioliittonsa oli onnellinen. Pieni epäilys minulla kuitenkin oli ollut, koska en ollut voinut kysyä enkä varmistaa. Onneksi niin ei siis ole käynyt, että olisin ymmärtänyt väärin. Olen saanut palautetta, että olen kuvannut Sirkka-Liisan juuri sellaisena kuin hän oli.

Se, että elokuvan päähenkilöä ei ole elokuvassa, oli aluksi suuri haaste. Mietin, miten pidän mielenkiintoa yllä ja työstin sitä pitkään. En halunnut tehdä rekonstruktiota enkä väittää, että tapahtumat tapahtuvat nyt, koska niin ei ole. Lopulta sain kaiken toimimaan.

Leikkausvaihe oli pitkä ja sisällöllisesti haastava. Työstimme leikkaajan kanssa paljon sitä, mikä on elokuvan ”punainen lanka”. Leikkaaja Okku Nuutilainen on loistava. Hän vaati paljon, ei antanut tehdä ”sinnepäin” vaan niin, että elokuva todella puhuttelee. Hän edellytti minulta muun muassa enemmän henkilökohtaisuutta. Monien yhteisten yritysten, uudelleenmuotoilujen ja pohdintojen jälkeen palaset loksahtivat oikeaan järjestykseen. Ymmärsimme, että vain Sirkka-Liisa oli tärkeä, ja elokuva löysi lopullisen muotonsa.

Neiti Ajan tarkkaileva katse, joka tekee näkyväksi omat ajattelutapamme ja arvomaailmamme, näkyy Elina Talvensaaren elokuvissa. Dokumenttielokuva on hänelle työkalu, jonka avulla hän yhdistää tavallisuutta, poeettisuutta ja ihmisyyttä, ja näkee sen, mikä arjessa jää helposti huomaamatta. Dokumenttielokuva on hänelle rakkain tapa käsitellä ja välittää maailmaa.

Talvensaari on kulkenut dokumenttien pariin sosiologian ja antropologian kautta. Ihmisten katsominen ja tutkiminen innoitti häntä, ja hän halusi toteuttaa sitä myös ohjaamalla elokuvia – hän valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitokselta. Hänen lyhytelokuvansa Miten marjoja poimitaan (2010) sai ensi-iltansa 67. Venetsian elokuvajuhlilla, ja se oli ehdolla Euroopan parhaaksi lyhytelokuvaksi vuonna 2012. Elokuva on voittanut 20 festivaalipalkintoa. Talvensaaren teoksia on esitetty myös taidegallerioissa ja -museoissa.

Vanhukset eivät ole massaa

Neiti Ajan yhtenä tavoitteena on puhutella myös nuorempia. Että se saisi pohtimaan omaa elämäämme ja läheisiämme, ajan kulua. Mitä meistä jää jäljelle? Tarvitsemme toisiamme. Vanhusten yksinäisyyttä – kaiken ikäisten yksinäisyyttä – on paljon, se on suuri ongelma ja se lisääntyy. Mitä voimme tehdä, ettei niin kävisi? Miten voimme auttaa yksinäisiä? Tavoitteena on vilkas ja esille jäävä keskustelu. Elokuva on jo puhutellut kaiken ikäisiä, erityisesti keski-iässä olevia, jotka ovat havahtuneet miettimään ikääntymistä.

Tämän elokuvan myötä minunkin suhtautumiseni on muuttunut. Vaikka se herätti myös minussa paniikin että apua, aika loppuu enkä ehdi mitään. Mutta ajattelen myös, kuten elokuvastakin välittyy, että meillä ei ole muuta kuin hetkemme ja on yritettävä nähdä niiden arvo. Muistutan siitä usein itseäni. Pystyn paremmin elämään omaa elämääni ja arvostamaan asioita.

Yleisellä tasolla elokuva on tuonut esiin vanhuksiin suhtautumisen, esimerkiksi sen, miten heitä käsitellään massana muun muassa mediassa ja jopa esineellistetään. Heistä puhuttaessa yksilöllisyys ja erityisyys helposti unohtuu ja häviää. Elokuva avaa konkreettisesti sen, ettei niin pitäisi olla.

”Sirkka-Liisa olisi tykännyt”

Talvensaari on miettinyt, mitä Sirkka-Liisa ajattelisi elokuvasta, jopa sitä, jos hän ei pidä tästä.

Eräs hänen työkaverinsa lähetti minulle kortin, johon hän oli kirjoittanut nähneensä lehdessä elokuvasta. Menin tapaamaan häntä. Hän sanoi, että ihanaa kun Sirkka-Liisasta, vaatimattomasta ihmisestä, on tehty elokuva. Kysyin miten Sirkka-Liisa olisi suhtautunut elokuvaan. ”Hän olisi varmasti tykännyt, mutta tuskin hän olisi tyrkyttänyt itseään siihen. Tykännyt hän silti olisi”, minulle vastattiin. Ajattelin että ihanaa, sain ”synninpäästön”!

Elina Talvensaari on luopunut Sirkka-Liisan tavaroista, mutta hänellä on niitä vielä paljon. Käytössä on astioita ja muuta sellaista, huonekaluja. Sirkka-Liisa on läsnä heidän arjessaan. Talvensaaren on vaikea luopua joistakin vaikka hänen pitäisi tehdä niin. Ehkä ne jäävät kulkemaan hänen mukanaan.

Neiti Ajan alustaa Vilja Autiokyrön lyhyt dokumenttielokuva 1,5 metriä tilaa, joka on temaattisesti sukua Neiti Ajalle kertoen myös tuntemattomaan, tässä tapauksessa naapuriin, tutustumisesta.

Universaali aihe

Neiti Aika voitti Tampereen elokuvajuhlilla (2020) Kirkon mediasäätiön palkinnon ja kotimaisen kilpailun erikoispalkinnon. Kotimaisen kilpailun tuomariston mukaan elämän ilo, traagisuus ja lumovoima vuorottelevat teoksessa, joka kumpuaa elokuvantekijän positiivisesta pakkomielteestä ja antaa kunniaa arkiselle elämälle ja rakkauden monille muodoille.

Tammikuussa 2020 elokuva avasi DocPoint-festivaalin voittaen Kriitikoiden palkinnon. Kansainvälinen ensi-ilta oli marraskuussa 2019 Amsterdamissa IDFA:ssa, jota pidetään maailman arvostetuimpana dokumenttielokuvafestivaalina – se oli mukana keskipitkien dokumenttien kilpasarjassa.

Toukokuussa 2020 Neiti Aika voitti Thessalonikin elokuvajuhlien tuomariston erikoispalkinnon.

Elokuvan aiheesta tuli universaali. Päähenkilö, tuntematon tavallinen nainen, on puhutellut palkintojen arvoisesti, myös ulkomailla. Minulla on tunne, että uudet tuulet puhaltavat: nähdään arvo siinä missä ei ole ennen nähty. Olen hyvilläni, kun olen voinut tuoda jotain piilossa olevaa näkyväksi.

Lue myös