Yöportieeri kotikatsomo

Italialainen naisohjaaja Liliana Cavani pestasi Viscontin Kirotuissa vakuuttaneet näyttelijät Dirk Bogarden ja Charlotte Ramplingin palaamaan natsisaksan ja holokaustin tunnelmiin elokuvassaan Yöportieeri. Välittömästi ilmestyttyään vuonna 1974 elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Toiset pitivät sitä psykologisena tutkielmana natsien teoista ja niiden vaikutuksista, kun taas toisten mielestä Cavani käytti häikäilemättä hyväkseen keskitysleiri-tematiikkaa herättääkseen kohua ja toimi edeltäjänä sellaisille elokuville kuin Ilsa, She Wolf of the SS.

Cavanin elokuva lähtee liikkeelle havainnosta, että holokausti ei ole tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu ohitettavissa oleva ilmiö, vaan tapahtuma, joka lakkaamatta vainoaa ja tapahtuu edelleen sekä ihmisten subjektiivisissa muistoissa että kollektiivisessa tietoisuudessa, josta se ei koskaan häviä, vaikka sen silminnäkijät kuolisivatkin.

Elokuvassa menneen ja nykyisen risteyskohta on yöportieeri Max (Bogarde), joka toisen maailmansodan aikaan toimi natsiupseerina keskitysleirillä. Hän on primus motor elokuvan kahdelle kuoleman ympärille kietoutuvalle tarinalle. Yhtäältä on kertomus joukosta SS-upseereita, joille keino päästä syyllisyydestään eroon on natsien keskitysleiripolitiikan mukainen: todistajien eliminointi. Tämä on politiikkaa, jota Max edelleen seuraa, mutta johon hän ei enää usko, hän työskentelee öisin, koska ei kestä menneisyyden synnit läpäisevää päivänvaloa.

Toisaalta on tarina Tukholma-syndroomasta kärsivästä todistajasta, Luciasta (Rampling), joka pelastaakseen henkensä keskitysleirillä joutui luopumaan inhimillisestä elämästään ja alistumaan Maxin seksuaalisten perversioiden välineeksi. Vuoden 1957 Viennassa sijaitsevassa hotellissa Max ja Lucia kohtaavat jälleen. Menneisyys tunkeutuu nykyisyyteen, ei päästä irti, ja niin Max ja Lucia ajautuvat jälleen toistamaan alistajan ja alistetun kieroutunutta suhdettaan – hulluutta, jota he kuvittelevat rakkaudeksi.

Yöportieerin määritteleminen pelkäksi sensaatiohakuiseksi eksploitaatioelokuvaksi ei tee sille oikeutta. Suurin osa elokuvan alastomuus- ja seksikohtauksista ovat psykologisten teemojen motivoimia: kyse ei ole tirkistelystä vaan praktisesta keinosta yrittää kertoa jotain ihmisen raa’asta eläimellisestä puolesta ja epäinhimillisyydestä, joka nousee esiin olosuhteissa, jotka eivät enää ole käsitettävissä tai minkäänlaisen moraalin puitteissa hyväksyttävissä.

Loppujen lopuksi ristiriitaisuus on Yöportieerin voima ja heikkous. Se sekoittaa inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden, hulluuden ja rakkauden, eroksen ja thanatoksen, eksploitaation ja psykologisen draaman siinä määrin, että lopussa katsojalle jää kouraan lähinnä hämmennys ja epätietoisuus siitä, miten näkemäänsä voisi ja pitäisi suhtautua.