Xala kotikatsomo

Kotimaiset filmifanit voidaan jakaa muutamiin pääryhmiin. Ensimmäisessä ovat he, jotka viikonloppuisin sattuvat sille päälle sattuessaan jonkin elokuvan katsomaan. Toiset öögaavat niitä ehkä striimauspalveluista tai toisinaan teattereissa. Kolmannet tuovat jo ajatusta mukaan ja pohtivat näkemäänsä; heille saattaa kelvata vanhemmatkin rainat. Neljännet intoilijat eivät enää tyydy pelkkiin enkku- ja Suomi-filmeihin, vaan lumoutuvat Italian ja Ranskan (tai Japanin) klassikoista.

Maailmassa on kuitenkin monta kultakaivosta, joihin harva suomalainen uskaltaa kajota, ja yksi sellainen löytyy keskeltä karttaamme, Afrikka nimittäin. Afrikkalaisen elokuvan isäksi kutsutulta Ousmane Sembèneltä ilmestyi vuonna 1975 teos nimeltään Xala, joka on ollut YouTubessa katsottavana jo vuosia. Elokuva pohjautuu hänen pari vuotta aiemmin julkaistuun romaaniinsa ja kertoo El Hadjista (Thierno Leye), bisnesmiehestä, joka huomaa tulleensa impotentiksi juuri, kun kolmannen vaimon hääyönä pitäisi rukoilla polvet ylöspäin. Elokuva on allegoria Afrikan jälkikolonialistisista hallinnoista, joista tuli äkkiä korruption syövyttämiä.

Xalassa ranskalaisen vallan symboleita kaihtavat nimettömän maan valtaapitävät ryhtyvät itsenäistyttyään matkimaan entisiä sortajiaan. Sembène ruoppaa etikettien ja tekopyhyyden pöljyyksiä toisinaan räävittömästikin: El Hadjin autoa putsataan pullovedellä, ja hänen kolmannen morsiamensa äiti muistuttaa häntä, ettei musta mies saisi luulla itsestään liikoja.

Äidin kommentti kuvaa koko elokuvan kahtiajakoa. Eurooppa vastaan Afrikka, valkoiset vastaan mustat, ranska vastaan wolof, kerma vastaan paariat ja miehet vastaan naiset. Siinä missä Xalan miehet ovat yksinomaan joko piipertäviä tohvelisankareita tai pirullisia kelmejä, naiset ovat taustalla huseeravia vahvoja emäntiä. Dilemmat ovat toisinaan jopa liian korneja.

Ohjaaja-käsikirjoittaja vetää katsojaa hihasta ja etevästi kutsuu tätä kohtaamaan kriisin. Etsivä löytää hyvää sanomaa kontrollin ansasta, porvariudesta, iästä, ihmisjätteestä ja ihmisen tilasta.

Tässä vaiheessa on aiheellista muistuttaa, että Xalaa katsoessa pitää miettiä sisältöä ennen muotoa. Näyttelijöistä suurin osa jäykästi odottaa, milloin on heidän vuoronsa lausua sanansa, ja kalvakoiden sisätilojen kuvaus muistuttaa selluloidinauhalle taltioitua näytelmää. Tämä on silmäkeskeisessä kulttuurissa harmi.

Se ei ole kuitenkaan virkeältä yhteiskuntakritiikiltä pois. Sembène antaa kasvottomille rakenteille kasvot. Xala saa katsojan tuumailemaan esillä olevan tekijän ajatuspolkuja ja arvovalintoja. Elokuva kannattaa katsoa jo pelkästään sen loppukohtauksen takia, joka on yksinkertaisuudessaan teeskentelemätön mutta vavisuttava. Siinä filmin kuvallisuuden voima todella ylittää Sembènen alkuperäisromaanin lopetuksen sanat.