Walker kotikatsomo

Alex Coxin ohjaama Walker on omaperäinen ja laajoja luovia vapauksia ottava elämäkertaelokuva William Walkerista (Ed Harris). Walker oli palkkasotilas, joka 1850-luvulla palkattiin kaupankäynnin vakiinnuttamisen nimissä rauhoittamaan sisällissodan repimän Nicaraguan poliittinen tilanne, mutta joka lopulta julisti itsensä maan presidentiksi. Elokuva ei kuitenkaan ole kiinnostunut seuraamaan hyväksyttyjä elämäkertaelokuvan polkuja, vaan käyttää Walkerin tarinaa pohjana Yhdysvaltojen laajentumispolitiikkaa viiltävästi kritisoivalle satiirille.

Nimikkoroolissa loistaa Ed Harris, joka tekee näyttelijätyönsä täydellä antaumuksella, juuri sopivan ylitseampuvasti. Hän onnistuu esittämään Walkerin sosiopaattisen yli-itsevarmuuden sekä sen taakse kätkeytyvän lapsellisen egoistisuuden täydellisesti. Tämä tasapaino aidon uhkaavuuden ja toisaalta säälittävän naurettavuuden välillä on elintärkeää elokuvalle, joka toivoo yleisön voivan nauraa esittämilleen aiheille, mutta toisaalta muistavan, että Walkerin absurdin elämäkerran rakenteissa piilee oikeaa väkivaltaa. Myös sivuosanäyttelijät osuvat askelmerkkeihinsä mainiosti.

Sekä luovassa että koomisessa mielessä elokuvassa ihastuttaa se, että tavallisen Hollywood-työjuhdan käsissä sen tarina olisi ehkä kerrottu täysin vilpittömästi, eepoksena kunniakkaasta, kotimaataan rakastavasta seikkailijasta, joka haluaa levittää Yhdysvaltojen ilosanomaa Etelä-Amerikkaan. Walkerin satiirisen otteen terävyys piileekin siinä, miten se osoittaa tämän geneerisen Hollywood-narratiivin teennäiseksi, ja asettaa Yhdysvaltalaisen ”Puhu pehmeästi ja kanna isoa keppiä” -tyylisen ulkopolitiikan naurunalaiseksi. Elokuva on täynnä itseironisia repliikkejä ja monologeja, jotka julistavat liioitellun sinisilmäisesti Yhdysvaltain suuruutta.

Elokuva tuo muka sankarillisen narratiivinsa absurdit puolet esille joka käänteessä, esimerkiksi kertojaäänen avulla. Elokuvan epäluotettavana kertojaäänenä toimii kukapa muu kuin Walker itse, eikä elokuva haaskaa ainuttakaan tilaisuutta esittää huvittavia kontrasteja Walkerin kertoman itserakkaan sankaritarinan ja ruudulla näkyvän epätoivoisen farssin välillä. Se, mitä Walker kuvailee urheana ja sivistyneenä, näkyykin usein ruudulla toilailevana barbarismina. Elokuva käyttää tätä kontrastia mainiosti sekä koomisena että kriittisenä keinona.

Kenties elokuvan luovin ja vaikuttavin piirre on jatkuva anakronististen esineiden läsnäolo. 1850-luvulle sijoittuvassa elokuvassa nähdään 1980-luvun Yhdysvalloille tyypillisiä tuotteita sekä teknologiaa. Muun muassa Newsweek-lehdet, Coca Cola -pullot sekä sotilashelikopteri muistuttavat katsojaa niistä 1980-luvun kaupallisista ja sotilaallisista ilmiöistä, jotka ovat verrattavissa Walkerin aikaiseen kolonialismiin. Elokuvan lopputekstit tekevät tämän vertauksen ilmiselväksi muistuttamalla katsojaa Reaganin hallituksen sotilastoimista Nicaraguassa. Yhdysvaltojen viimeaikaiset edesottamukset niin Etelä-Amerikassa kuin Lähi-idässä huomioon ottaen tällainen herätys ei nykyaikanakaan jää tarpeettomaksi.

Vähemmän taidokkaiden tekijöiden käsissä Walkerin räikeä hienovaraisuuden puute saattaisi olla puuduttavaa. Cox ja käsikirjoittaja Rudy Wurlitzer kuitenkin ilmaisevat asiansa niin uhmakkaasti, ja elokuva on yksinkertaisesti niin hauska, että sen ajoittain liioiteltu tyyli ei ole missään nimessä häiritsevää, vaan pikemminkin tukee sen absurdin koomista sävyä. Elokuvaa auttaa myös se, että tyylillisen liiallisuuden takana piilee selvästi palava intohimo käsillä olevia poliittisia aiheita kohtaan. Tämä tyylillinen sekä poliittinen uhmakkuus avittaa katsojakokemusta nykyäänkin, sillä kuten todettua, elokuvan käsittelemät ulkopoliittiset trendit eivät ole poistuneet muodista vieläkään.