Violet & Daisy kotikatsomo

Jokaisen Oscar-raateja tavoittelevan nyyhkydraamakäsikirjoittajan sisällä asuu Tarantinonsa tunteva toimintaviihdemies, joka vain odottaa hetkeä, jolloin päästää peto ulos. Geoffrey Fletcherille, Oscarin Precious-elokuvan (2009) käsikirjoituksesta voittaneelle käsikirjoittajalle, tämä hetki koitti vuonna 2011.

Muu maailma tosin näki Fletcherin käsikirjoittaman, ohjaaman ja tuottaman lempiprojektin vasta pari vuotta myöhemmin, sillä satunnaisia filmifestivaaleja lukuun ottamatta elokuva ei saanut isompaa levikkiä ennen kuin pari vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin yksi elokuvan kolmesta pääosaesittäjästä eli James Gandolfini otti ja kuoli.

Violet & Daisy kertoo kahdesta enkelikasvoisesta, kevyen hattaraista pop-dialogia suoltavasta teinityttöpalkkatappajasta, jotka pukeutuvat milloin nunniksi ja milloin miksikin lahdatessaan kohteitaan. Isoin motivaatio vaikuttaa olevan saada rahaa uusimpaan muotikolttuun. Alkuvaikutelma jättää mielikuvan sujuvasti toteutetusta mutta liiankin kanssa Quentin Tarantinon tyylistä ammentavasta väkivaltatyylittelystä, jossa ei vaikuta olevan omaperäisyyden häivääkään huolimatta laatunäyttelijöistä, kuten toista teinitappajaa esittävästä Saoirse Ronanista.

Ensivaikutelma kuitenkin pettää ja elokuva vaihtaa renkaat kirskuen suuntaa siinä vaiheessa, kun tytöt lähetetään keikalle nimettömäksi jäävää ukkoa listimään (James Gandolfini). Ilmenee, että lempeän surumielinen keski-ikäinen mies on itse tilannut oman palkkamurhansa ja ottaa tyttötappajat vastaan hyväntahtoisesti. Ukko pyrkii tekemään tilanteen ja tappotyön tytöille mahdollisimman helpoksi ja vaivattomaksi, mikä hämmentää kaksikkoa ja nostaa ilmoille moraalisia kysymyksiä. Myös tarinan alun tapahtumat ja tyttöjen keskinäinen suhde saa uusia tulkintoja.

Toimintapläjäyksestä kolmen hengen intiimiksi keskusteludraamaksi muuttuva elokuva ammentaa Fletcherin käsikirjoituksellisesta osaamisesta runsain mitoin ja hyödyntää erityisesti Gandolfinin eläytyvää tulkintakykyä. Silloinkin kun teoksen rakenne ja dialogi notkahtelevat, Gandolfini pitää isoilla harteillaan kokonaisuutta pystyssä ja nostaa sen korkeammalle kuin mihin se olisi vähäisemmän näyttelijän toimesta koskaan yltänyt.

Myös lahjakas Saoirse Ronan saa hahmoonsa syvyyttä. Sen sijaan Alexis Bledel jää kolmikosta vaisuimmaksi, kenties siksi, että nykyisin pitkälti yli kolmekymppinen nainen on hieman liian vanha esittämään ikuisesti teini-ikäisen rooleja. Ammattitaitoisesti Bledel toki hahmoaan esittää, mutta elokuva olisi saanut lisätuoreutta oikeastikin teini-ikäisestä näyttelijättärestä.

Sen, minkä Fletcher käsikirjoituksessa ja omassa visiossaan voittaa, hän ohjaajana häviää, sillä vaikka toimintakohtaukset ovatkin mukiinmeneviä, ne ovat melko persoonattomia. Samanlaisia on nähty monet kerrat sitten John Woon ja edellä mainitun Tarantinon päivien. Kokonaisuutena Violet & Daisy on kuitenkin kiinnostava, hyvin kasassa pysyvä ja sopivan erilainen yhdistelmä teatterimaista draamanäyttelyä ja lollipop-räiskintää.