Kun äiti satuttaa
Äidin ja tyttären suhde on tuskin koskaan kivuton. Niin tuskaiseksi tämä yhteys harvoin kuitenkaan muodostuu kuin Valkoisessa oleanterissa. Janet Fitchin vuoden 1999 menestysromaaniin perustuva elokuva kertoo teini-ikäisestä Astridista, jonka äiti Ingrid on yhtä myrkyllinen kuin kauniskin. Oleanteri-kukan tavoin äiti myrkyttää kaikki, jotka häneen koskevat. Tämän saavat kokea niin uskoton rakastaja kuin tytärkin, joihin Ingrid myrkkynsä laskee, ensimmäiseen fyysisesti, jälkimmäiseen toki vain henkisesti. Poikaystävänsä murhasta vankilaan joutuva äiti yrittää vielä kaltereidenkin takaa muokata tyttärestään itsensä kuvaa, ulospäin niin kaunista, mutta sisältä läpimätää.
Alison Lohman tekee upean roolisuorituksen Astridina kuuluisan naiskaartin ympäröimänä, esittäväthän sijaisäitejä niin Robin Wright Penn kuin Renée Zellwegerkin. Sosiaaliviraston huostaan ottama, sijaiskotien ja koulukodin väliä heiteltävä tyttö imee jokaiselta huoltajaltaan vaikutteita persoonaansa, vaikka äiti vankilasta käsin parhaansa tekeekin myrkyttääkseen Astridin mielen. Omistushalusta, kauneuden kaipuusta ja täydellisestä itsekkyydestä intensiteettinsä ammentava Ingrid ei salli tyttärelleen sitä heikkoutta, joka on hänet itsensä tuohon voimattomaan positioon asettanut. Rangaistuslaitoksesta myrkyllisten seittien kietominen tyttären ympärille vaikeutuu ja Astrid kehittääkin sijaiskotien kautta vihdoin itselleen oman identiteetin, joka on kaikkien tytön elämään vaikuttaneiden naisten summa.
Valkoinen oleanteri on kipeä, mutta toivoa antava kasvutarina. Oman identiteetin etsiminen on jokaiselle nuorelle työlästä, mutta erityisen ongelmallista se on, kun kasvaa itsekkyyden ja oman edun tavoittelun keskellä. Jokainen äiti, niin oikea kuin sijaisetkin, haluavat Astridilta jotain, mutta lopulta tämä on vahvempi kuin yksikään heistä, ja kasvattaa itse itsestään eheän persoonan. Tarinan ääripäihin venyvät henkilöhahmot ja varsinkin Lohmanin näyttelijäsuoritus pelastavat paljon muutamina hetkinä, jolloin leffan veteraanitähdet lyövät hommansa yli.
Eteerisenä keijuna, kuin Kesäyön unelmassa aikanaan, leijaileva Michelle Pfeiffer on elokuvan suurin pettymys. Ingridin myrkyllisyys ja raadolliset puheet menevät hukkaan, kun kasvot näyttävät puhtoisilta kuin enkelillä, eikä äänessäkään ole tarvittavaa kovuutta. Kuulasta kauneutta riittää vaikka muille jakaa, mutta Pfeiffer ei suinkaan ole myrkyllinen oleanteri, korkeintaan piikikäs ruusu.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 4 henkilöä
Seuraava:
24 Hour Party People
Arvostelu elokuvasta 24 Hour Party People.
Edellinen: Tapaus Antwone Fisher
Arvostelu elokuvasta Antwone Fisher / Tapaus Antwone Fisher.