Kokonaisia ihmisiä
Transamerica on Broken Flowersin (2005) ohella yksi viime vuosien parhaita amerikkalaisia elokuvia. Oscar-pystejä kahmineet Crash (2004) ja Brokeback Mountain (2005) olivat elokuvallista elämystä hakeneelle pettymyksiä, mutta herättivät sentään tervetullutta keskustelua suvaitsevaisuudesta, seksuaalisesta tasavertaisuudesta ja rasismista. Näiden yliarvostettujen teosten varjoon jäänyt Transamerica tarjoaa keskustelunaiheen lisäksi katsojalle mahdollisuuden todella tuntea, millaista on elää marginaalissa.
Transamerica muistuttaa Broken Flowersia muutenkin kuin pinnistelemättömällä erinomaisuudellaan. Molemmat ovat matkaelokuvia, joissa matka, niin konkreettinen kuin vertauskuvallinenkin, on perillepääsyä tärkeämpää. Molemmissa päähenkilön on kohdattava menneisyytensä, potentiaalinen isyytensä, sekä normista poikkeava sukupuolisuutensa ja seksuaalisuutensa seurauksineen voidakseen elää tässä hetkessä. Kumpikin poikkeaa nykypäivänä vallalla olevasta trendistä ängetä elokuvat täyteen nopealla tempolla vaihtuvia tyhjiä kuvia ja tekee vaikutuksen rohkean rauhallisella rytmillään ja särmikkäällä, aidosti hauskalla dialogillaan. Myös musiikinkäyttöön on panostettu molemmissa elokuvissa.
Transamerican päähenkilö Bree (Huffman) elää viimeisiä viikkojaan välitilassa. Hän on jättänyt taakseen elämän Stanleyna ja muuttunut hormonien avustuksella viehättäväksi Breeksi. Jäljellä on enää leikkaus, jonka jälkeen Bree on kokonainen nainen.
Muutoksen kynnyksellä Bree kuulee uutisen, joka tekee selkeytymässä olleista asioista jälleen kovin paljon monimutkaisempia. Hänellä on poika, joka pitäisi lunastaa sellistä toisella puolella Amerikan mannerta. Vastahakoisesti Bree tekee sen mitä henkilön täytyy tehdä ja lähtee auttamaan teini-ikäistä poikaansa. Kirkon naiseksi esittäytyvä Bree voittaa prostituoituna työskennelleen Tobyn (Zegers) luottamuksen puolelleen ja kaksikko päätyy ajamaan yhdessä halki Amerikan, kohti enkelten ja unelmien kaupunkia.
Moniongelmainen teinipoika automatkalla halki Amerikan mantereen sukupuolenvaihdosleikkaukseen menossa olevan isänsä kanssa kuulostaa kieltämättä aika hurjalta elokuvaidealta, mutta huikeiden pääosanesittäjien ja vahvan ohjaustyön ansiosta elokuvasta kasvaa lopulta monitasoinen, tunteisiin käyvä ja ajatuksia herättävä elämys.
Transamerican ohjaaja Duncan Tucker on ennen tätä esikoispitkäänsä ohjannut kehutun lyhytelokuvan The Mountain King (2000), jossa hän niin ikään käsittelee epänormatiivista sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta kiinnostavien hahmojen ja merkillisten tilanteiden kautta. Transamericasta huokuukin ohjaajan määrätietoisuudesta ja aiheensa tuntemisesta kielivä tasapainoisuus. Kokonaisuus on hämmästyttävän hiottu ja hallittu ollakseen esikoisohjaus. Näyttelijät ylittävät itsensä ja hahmojen rikkinäisyydestä huolimatta sekä Bree että Toby ovat täydellisen uskottavia ja sympaattisia, kokonaisia ihmisiä.
Enemmän kuin kiinnostavan aiheen mainiona toteutuksena, Transamerica on ollut esillä Felicity Huffmanin ansiosta. Kukapa ei olisi jo kuullut tarinaa loistavasta, nelikymppisestä näyttelijättärestä, joka Transamerican kuvausten jälkeen aloitti työt eräässä kotirouvista kertovassa tv-sarjassa.
Huffmanin roolityö on hämmästyttävä. On vaikea uskoa, että tässä on todella se sama upea nainen, joka on ollut eturintamassa nostamassa keski-ikäisiä näyttelijättäriä unholasta osaavien, vahvojen ja viehättävien naisten rooleihin. Huffman onnistuu täydellisesti välittämään tunteen väärään ruumiiseen syntyneestä ihmisestä. Bree on kärsinyt tästä vääryydestä vuosikymmeniä ja on nyt viimein pääsemässä tuskaisen välitilan kautta siihen fyysiseen ja henkiseen tilaan, jonne hän on kaikki nämä vuodet haikaillut. Bree on kaikessa kömpelyydessään ja yltiönaisellisuudessaan juuri niin haavoittuva ja valtavan voimakas kuin olemassaoloaan perustelemaan joutunut ihminen on. Olisikin ollut erittäin mielenkiintoista kuulla Huffmanin näyttelemismetodeista ja Breen nahkoihin menemisestä, mutta tässä dvd tuottaa pettymyksen. Lisämateriaalina on vain trailereita.
Myös nuori Kevin Zegers Breen/Stanleyn kovia kokeneena poikana rakentaa Tobysta vaikuttavan hahmon. Jossain Zegersin intensiivistä roolisuoritusta verrattiin nuoreen Leonardo DiCaprioon, itselleni tuli mieleen suurenmoinen River Phoenix elokuvassa Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho, 1991).
Todd Solondzin (Onni, 1998 ja Palindromes, 2004) luomien elokuvallisten hahmojen tapaan Duncan Tuckerin ihmiset ovat niitä, jotka eivät mahdu keskiluokan pastillisävyisten kulissien ahtaisiin puitteisiin. Tuckerin maailma ei kuitenkaan ole yhtä armoton kuin Solondzin, yhtä laskelmoitu kuin Paul Haggisin (Crash) tai yhtä eeppinen kuin Ang Leen (Brokeback Mountain). Duncan Tucker osoittaa Transamericalla ihmisten ja asioiden korvaamattoman ainutlaatuisuuden ja samanaikaisen arkipäiväisyyden liikaa yrittämättä ja turhaa alleviivaamatta.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 5 henkilöä
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta