Tin Man kotikatsomo

Ensin hyviä uutisia. Vuoden 2007 tv-minisarja, kolmesta 90 minuutin mittaisesta jaksosta koostuva, 20 miljoonan dollarin budjetilla tehty ja aikanaan yhdeksän Emmy-ehdokkuutta saanut Tin Man on vihdoin saatavilla myös Suomessa.

Sitten huonoja uutisia. 270 minuutin mittainen tarina julkaistaankin jonkinlaisena euroversiona vain 180 minuutin mitassa. Sama tarina, mutta ylimääräiset puolitoista tuntia on silvottu jonnekin kauas pois. Lopputulos on kuin pelätty ja kammottu Valittujen Palojen kirjavalio-sarja, jossa tunnetuista romaaneista leikattiin sisältöä pois, jotta amerikkalaiset kotirouvat jaksoivat lukea ne loppuun.

Kun teoksesta leikkaa kolmasosan tiehensä, niin se ei voi olla jättämättä rajuja jälkiä. Tin Man ei ole lyhyempänäkään katselukelvoton, sillä pohjatarina on sen verran vankka, mutta torsoksi leikellyn tarinan kohdalla voi vain pohtia, miksi ihmeessä tämänkaltaiseen operaatioon on ryhdytty. Ei yhden ylimääräisen dvd:n painaminen nyt voi niin paljoa maksaa.

Leikkelijät eivät sinänsä ole tehneet kovin karkeaa jälkeä eikä editoijan pallilla ole istunut mikään Kraatari, mutta lyhennetyn version rytmi on nykivä ja monet kohtaukset äkkinäisen typistettyjä. Versioita voi onneksi vertailla, sillä Yle teki katsojille palveluksen ja julkaisee Yle Areenassa täyspitkän version tv-sarjasta, joka on katsottavissa marraskuuhun 2014 asti. Tätä versiota voi suositella, dvd-versiota ei.

Varsinainen sarjahan on raikas ja pirteä uudelleentulkinta klassisesta Ihmemaa Ozista. Tarjoilijatar DG (Zooey Deschanel) päätyy toiseen ulottuvuuteen Outer Zonelle eli OZiin, jota hallitsee riivattu velhotar ja hänen SS-henkiset iskujoukkonsa. DG kerää ympärilleen sekalaisen seurakunnan ystäviä ja auttajia, joista tärkeimmässä roolissa on sarjalle nimen antanut Tin Man, entinen tinamies eli poliisi (Neal McDonough), joka on kovapintainen lainvalvoja maailmassa, jossa oikeuden tilalla on tyrannia.

Vanha tinamies on kuin westernien sheriffi, ja on ollut hyvä päätös rakentaa sarjaa myös hänen ympärilleen tasapainottamaan DG:n näkökulmaa. Muutenkin vanhojen satuhahmojen uudelleentulkinnat ovat sopivan mielenkiintoisia mutta kuitenkin pohjimmiltaan alkuperäiskirjoille uskollisia.

Sarja pyrkii säilyttämään Ozin maailman sadunomaisuuden ja ihmeellisyyden, samoin myös sen odottamattoman pelottavuuden. Tarina ei kuitenkaan sorru liiaksi nykyfantasian helmasyntiin eli ylenpalttiseen synkkyyteen ja näennäisrealismiin vaan liihottelee sopivasti jalat irti maasta silloin, kun tarvitsee. Deschanel on varsin hurmaava kohtaloaan selvittävänä kansasilaistyttönä ja hyvää taustatukea antavat myös Alan Cumming sekä vanha veteraani Richard Dreyfuss.