The Two Faces of January kotikatsomo

Patricia Highsmithin kirjalliseen tuotantoon olen tutustunut pelkästään taidokkaiden elokuvasovitusten pohjalta – erikseen mainittakoon sekä Hitchcockin klassikko Muukalaisia junassa (1951) että tämän vuoden positiivinen yllättäjä Carol (2015). Parhaiten Driven (2011) käsikirjoittajana tunnettu Hossein Amini on osannut sovittaa Highsmithin romaanin Tammikuun kahdet kasvot (1964) sujuvasti elokuvamuotoon, mutta jälkimaku jää kirvelemään. Aineksia olisi ollut hahmojen osalta parempaankin. Nyt jäljelle jää ”vain” tyylipuhdas, kerran katsottava jännäri.

Rydal (Oscar Isaac) viettelee turisteja 1960-luvun Kreikassa ja tienaa taskurahaa oppaana. Siellä hän tutustuu amerikkalaiseen aviopariin, Chester MacFarlandiin (Viggo Mortensen) ja Coletteen (Kirsten Dunst). Sekä Rydalin että Chesterin menneisyydessä on paljon hämärää, ja pian miehet huomaavat uivansa valheiden ja kiristyksen verkossa.

Elokuva ei tuhlaa aikaa selittelyille, vaan heittää katsojan suoraan keskelle tapahtumia. Ensimmäisten minuuttien jälkeen ylikuumeneminen tuntuu valitettavan todennäköiseltä vaihtoehdolta. Amini kuitenkin tietää, mihin lopettaa ja mitä jättää kertomatta. Juonta keritään auki tipottain, jotta katsojan mielenkiinto pysyisi yllä. Henkilöhahmojen tarinat nivoutuvat olennaiseksi osaksi juonta ja heidän psykologisia motiiveja arvaillessaan elokuva vain soljuu eteenpäin.

Valitettavasti elokuvan juonen kaari noudattaa liiaksi paraabelin muotoa. Puolessa välissä on huippukohta ja sen jälkeen aletaan laskeutumaan alaspäin. Tyynesti ja hallitusti, mutta kuitenkin väärään suuntaan. Tuntuu kuin henkilöt olisivat jo saavuttaneet täyteytensä, ja tästä eteenpäin he toimivat pelkästään juonen elementteinä. Omituinen suunnanvaihdos pakottaa katsojan keskittymään enemmän juonen etenemiseen, mutta sekin alkaa takkuilla. Paristosta loppuu virta liian aikaisin, ja viimeisillä kipinöillä ylläpidetään ainoastaan elintärkeitä toimintoja.

Tunnelmanluonti on erittäin onnistunutta ja 1960-luvun ilmapiirin voi tuntea. Elegantin huijarin ja femme fatalen arkkityyppejä pyöritetään melko onnistuneesti sekä tarinallisella että visuaalisella tasolla. Näyttelijät onnistuvat työssään oivasti, erityisesti Mortensenin hahmossa on jotain läpeensä kieroutunutta ja suloisen hellyttävää samaan aikaan.

Kaikki The Two Faces of Januaryn henkilöt ovat huijareita, mutta eivät nauti siitä. Elokuva herättää pohtimaan henkilöiden moraaliarvoja ja tekopyhyyttä, ja samalla saa säälimään kierteeseen joutuvia kuitenkin melko sympaattisesti kuvattuja henkilöitä. Kysymyksiä saa tai joutuu pohtimaan aivan omia aikojaan elokuvan aikana tai sen jälkeen, sillä keskeneräiseksi jäävä käsikirjoitus ei anna psykologiseen palapeliin muuta kuin reunapalat.

Amini on osoittanut lahjakkuutensa käsikirjoittajana jo aiemmin. Siksi onkin pienoinen pettymys huomata, kuinka hän ei ole pystynyt hyödyntämään kaikkia tarinan antamia mahdollisuuksia. Puitteet pysyvät pystyssä omalla painollaan ja elokuva ei ole erityisen huono millään osa-alueella, mutta sen rakenne on tynkämäinen ja auttamattoman keskeneräinen. Keskeneräisyys voi olla myös hyve, mutta perinteisessä rikostarinassa se jää vaivaamaan aivan liiaksi. Hahmot ja tarina eivät ole huonoja, mutta yksi ynnä yksi on vain noin puolitoista tällä kertaa.