The Runaways kotikatsomo

Rock-musiikki on pääsääntöisesti miesten musiikkia, ja varsin harvalla naisella on ollut osaa ja arpaa rockin kehityksessä. Naisten rooli on ollut lähinnä rikkoa miesporukoiden yhtenäisyyttä ja harmoniaa kuten vaikkapa Yoko Onon tapauksessa tai sitten toimia bändäreinä ynnä muina viihdykkeinä. Toki naiset ovat olleet rockin alkuajoista asti tervetulleita maksavan yleisön joukkoon, mutta tähänkin on liittynyt poikamaisen lupsakka ”näytä tissit”-aspekti.

Rockin saralla on kuitenkin omat merkittävät naisartistinsa, jotka ovat kenties säännön vahvistavia poikkeuksia, mutta erittäin ansioituneita sellaisia. Yksi sellainen on The Runaways, ensimmäinen pelkästään naisista – tai oikeastaan nuorista tytöistä – koostunut rokkibändi, joka löi itsensä kunnolla läpi. Yhtyeeseen kuuluivat muun muassa kitaristit Joan Jett ja Lita Ford sekä sakkolihaimagollaan leikitellyt nuori laulaja Cherie Currie.

Sananlaskua mukaillen kaikkien menestyvien naisten takana on aina mies, ja niin tässäkin tapauksessa. The Runawaysin soittajilla oli kenties asennetta ja taitoakin, mutta yhtyeestä ei olisi tullut mitään ilman sen manageria, musiikin outolintua Kim Fowleyta (Michael Shannon), joka aivan oikein tajusi, että vaikka kyse olikin naisbändistä, niin sen soitossa piti olla riittävästi munaa. Fowleyn luoma uhmakkaan seksikäs imago, kaksimieliset sanoitukset hittikappaleisiin kuten Cherry Bomb sekä bändin jäsenten valinnat antoivat tytöille menestysmahdollisuuden, jonka he aluksi myös käyttivät.

The Runaways on ennen kaikkea Joan Jettin (Kristen Stewart) ja Cherie Currien (Dakota Fanning) tarina, muut bändin jäsenet jäävät lähinnä statisteiksi. Elokuva seuraa kummankin nuoruutta ja yhteisen bändin tuomaa ystävyyttä, joka lopulta katkeaa, kun jatkuva huumeiden väärinkäyttö ja epävakaa elämäntyyli on Cherien henkiselle kantille liikaa, ja bändi ajautuu alamäkeen. Elokuva perustuu pitkälti Cherien elämänkertaan, ja Joan Jett on yksi elokuvan tuottajista, joten välit ovat sittemmin ilmeisesti korjaantuneet.

Kummatkin pääosanesittäjät tekevät varsin hyvää työtä ja erityisesti Fanning vakuuttaa hauraana, mutta samalla seksikkyyttä tihkuvana bändin keulakuva-lolitana. Elokuva on pätevä musiikkihistoriallinen katsaus ensimmäisten kunnon naisrokkarien vaiheisiin, joka asettuu hyvin aikansa kontekstiin ja päättyy linjakkaasti Joan Jettin menestyksekkään soolouran alkuun.

Ohjaajan ote olisi kuitenkin saanut olla terävämpi, sillä elokuvaa vaivaa ajoittain lievä tasapaksuus. Lisäksi muutamat kohtaukset toistavat itseään. Rokkarien ördäyksiä, seksihurjasteluja ja päihdevammaisena lausuttuja latteita elämänviisauksia on nähty musiikkielokuvissa niin usein ennenkin, että eivät ne naistenkaan tekeminä sen kiinnostavammiksi enää muutu. Plussat voittavat kuitenkin miinukset ja kokonaisuutena The Runaways jää selvästi voiton puolelle.