The Meddler kotikatsomo

Kymmenen minuuttia katsottuani The Meddleria tuntui siltä, että eihän kenelläkään voi tuollaista äitiä olla. Ei vaatinut kuitenkaan kauaa jatkokatselua tajuta, että ei vaadi paljon elokuvamaista liioittelua, jos yhtään, ottaa tällainen hahmo tosielämästä ja siirtää elokuvaan. Elokuvan edetessä välittyvä aitous luo sympaattisen tunnelman näinkin ärsyttävään hahmoon, ja se on yllättävän paljon elokuvalta vaadittu, minkä vuoksi The Meddler kenties vaikuttaa paremmalta kuin onkaan.

Upporikas Marnie (Susan Sarandon) ei osaa olla paikallaan miehensä kuoleman jälkeen ja häseltää jo aikuisen tyttärensä (Rose Byrne) elämän sekaisin. Kun käsikirjoittajan uraa luova tytär lähtee New Yorkiin kuvaamaan, Marnien on sopeuduttava elämään ilman tytärtään ja löydettävä uusia henkilöitä, joihin kanavoida läheisyydenkaipuutaan ja mieheltään jääneitä perintörahojaan.

Hössöttävä vanhempi on yleensä yksi ärsyttävimpiä henkilöhahmoja, joita elokuvissa voi esiintyä. Myötähäpeän määrä saa minut lähes poikkeuksetta vääntelemään tuolissani, sillä minun on vaikea sietää sitä, että edes fiktiivinen henkilöhahmo tekee itsensä naurunalaiseksi täydellisellä sosiaalisella kyvyttömyydellään, ja että tätä kehdataan kutsua vielä komediaksi. Onneksi The Meddler ei ole komedia, vaan yllättävän onnistuneesti hienovaraista draamaa ja komediaa lempeästi sekoittava miellyttävä elokuva. Teennäiseksi se toki ajoittain äityy, mutta sitä lienee turha välttää valtavirtaelokuvan konventioita noudattavassa elokuvassa. Elokuva olisi voinut olla rajumpi, rivompi tai absurdimpi, mutta kyllä se näinkin toimii.

Yksi tärkeimpiä syitä elokuvan onnistumiseen on aidon oloinen henkilökuvaus. Marnie on ärsyttävyydestään huolimatta myös kirjoitettu syväksi henkilöhahmoksi, jonka hössötys ja suhtautuminen tyttäreensä tulee perustelluksi erityisesti elokuvan toisella puoliskolla. Näin ollen ärsyttävyyskin on helpompi kestää, kun se ei ole niinkään itsetarkoituksellista vaan hahmokuvausta syventävää.

Edes hieman kömpelö kerronnallinen jako Marnien ja hänen tyttärensä välillä ei häiritse liikaa, sillä heidän hahmonsa kietoutuvat yhteen voimakkaammin kuin mitä alun kohelluksesta voisi päätellä. Elokuvan toinen puolisko, joka korostaa niin yhteen- kuin erilleenkasvamista, on kerronnallisesti erittäin onnistunut. Ohjaaja-käsikirjoittaja Lorene Scafaria on kirjoittanut miellyttävän elokuvan, joka kasvaa päähenkilön hermoja raastavasta ärsyttävyydestä herkkään ihmissuhdekuvaukseen ja säilyttää omintakeisen tunnelmansa loppuun asti. Tällaisen päähenkilön ollessa kyseessä se on melkoinen saavutus.