The Imposter kotikatsomo

Suomalaisilla televisionkatsojilla oli parin vuosikymmenen ajan erinomaiset mahdollisuudet nähdä kansainvälisiä laatudokumentteja tuoreeltaan. Yleisradion Dokumenttiprojekti- ja Ykkösdokumentti-ohjelmapaikat perustettiin 1990-luvun alussa ja ne toivat katsojien nähtäville sekä kotimaisia että ulkomaisia dokumentteja peräti kahtena iltana viikossa. Viime vuonna ohjelmapaikat yhdistettiin ja ulkomaisten dokumenttien määrää supistettiin reilusti.

Samanaikaisesti kun Yleisradio on näivettänyt omaa dokumenttitarjontaansa, dokumenttielokuvat vetävät yhä suurempia yleisöjä teattereissa ja festivaaleilla. Dvd:llä ulkomaisia dokumentteja julkaistaan edelleen valitettavan vähän, mutta määrän voisi olettaa olevan kasvussa. Parin viime vuoden dvd-sadosta mainitsemisen arvoisia ovat ainakin Catfish, Senna, Conan O’Brien Can’t Stop ja The Greatest Movie Ever Sold, jotka kaikki nähtiin Suomessa festivaaleilla, mutta ei teatterilevityksessä.

Festareilla ensiesityksensä sai myös brittiohjaaja Bart Laytonin The Imposter (2012), joka on ollut videovuokraamojen vuokratuin dokumentti tänä kesänä. Catfishin tapaan tarina vaikuttaa aluksi liian uskomattomalta ollakseen totta, mutta osoittautuu lopulta vieläkin uskomattomammaksi.

Palkittu dokumentti pohjautuu vuonna 1994 käynnistyneeseen tapahtumasarjaan. Vaikeaksi luonnehdittu 13-vuotias Nicholas Barclay katosi tuolloin kotikaupungissaan San Antoniossa, Yhdysvaltain Texasissa. Kolme vuotta myöhemmin hänen arveltiin löytyneen Espanjan Linaresista. Nicholasin sisar haki kovia kokeneen veljensä kotiin, ja perhe otti tulokkaan avosylin vastaan, vaikka hän oli muuttunut sinisilmäisestä ruskeasilmäiseksi, puhui englantia ranskalaisella aksentilla ja näytti huomattavasti ikäistään vanhemmalta. Enempää elokuvan juonesta ei kannata kertoa, sillä kerronnan jännite perustuu pitkälti asioiden vähittäiseen paljastumiseen.

Tyylillisesti Layton kulkee Errol Morrisin jalanjäljissä. Hän kertoo kierteistä tarinaa rauhallisesti, yllättäviä käänteitä taitavasti säännöstellen. Henkilöhaastattelujen tunnelma on liki harras. Layton on saanut haastateltavat eläytymään vanhoihin tapahtumiin jopa siinä määrin, että he puhuvat niistä preesensissä. Saavutus on melkoinen, onhan valheiden vyyhdin lopputulema kaikkien osapuolten tiedossa.

Morrisista muistuttaa myös Laytonin tapa hyödyntää ajatonta americana-kuvastoa dinereineen ja uneliaine kylänraitteineen. Osa vuoden 1997 tapahtumista on dramatisoitu, millä kompensoidaan autenttisen arkistomateriaalin puutetta. Muutamat Nicholasin perheen kuvaamat videokatkelmat tuovat säväyttävän lisän kerrontaan.

Vaikka The Imposter toimii moitteettomasti trillerinä, päähenkilöistään Layton ei saa kaikkea irti. Heidän taustoistaan ja motiiveistaan olisi mieluusti kuullut lisää. Toisaalta selitysten vajavaisuus saa aikaan sen, että elokuva jää kutkuttamaan ja kaihertamaan ajatuksia pitkäksi aikaa.