The Fall kotikatsomo

Kun elokuvissa ei ollut enää tilaa, siirtyivät sarjamurhaajat television puolelle ja täyttivät tv-maan. Jokaisessa pitempään pyörineessä poliisisarjassa lienee vähintään yksi sarjamurhaaja juonentäytteenä. Criminal Mindsissa laskuri taitaa olla jo kolminumeroinen. Lisäksi viime vuosina on Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa alkanut useampikin sarja, jossa sarjamurhaaja on tärkeässä osassa. Usein myös uhreina on nuoria naisia, mikä on saanut osakseen kritiikkiä muun muassa Helen Mirreniltä.

BBC:n The Fall sopii näihin raameihin täydellisesti. Tapahtumapaikkana on harvemmin nähty Belfast, jossa sarjamurhaaja vaanii nuoria uranaisia. Sarja ei kuitenkaan ole sivusilmällä seurattava ja rutiinilla tehty ruumisralli. Sen sijaan se on hidastempoinen, keskittymisen palkitseva ja tietoisen feministinen otteeltaan. Kuin vastaisku helppoihin stereotypioihin vajoavalle tusinaviihteelle.

Aloitusjakso sai ennätysmäiset katsojaluvut. Allan Cubittin käsikirjoittama viisiosainen sarja sai ehkä ennakkokiinnostusta siitä, että sen pääosassa oli Salatuista kansioista tuttu Gillian Anderson. Anderson näyttelee poliisitarkastaja Stella Gibsonia, joka kutsutaan Lontoosta Belfastiin varmistamaan, että ratkaisemattoman murhan tutkinta on mennyt säännösten mukaan.

Kyseisen murhan teki Paul Spector (Jamie Dornan). Tämä ei ole juonipaljastus, sillä Spector esitellään heti Gibsonin jälkeen sarjan alussa. The Fall seuraa yhtäläisesti kumpaakin ja tekee jatkuvia rinnastuksia heidän välillään.

Spector on empaattinen perheenisä ja suruterapeutti. Näissä arkisissa kohtauksissa häneen on helppo samaistua – helpompi kuin etäiseen ja ammattimaisen viileään Gibsoniin. Sitä piinaavampaa on nähdä Spector minuutti minuutilta vaanimassa seuraavaa uhriaan ja rituaalinomaisesti toteuttamassa fantasioitaan.

Sarja on saanut osakseen kritiikkiä siitä, että sen on katsottu fetisoivan naisten ruumiita monien muiden sarjojen tapaan. Mutta siinä on ero, tekeekö pelkästään tappaja näin vai sortuuko sarja samaan. The Fall käyttää hyväkseen yksityiskohtien ja rituaalien kuvaamista muutenkin. Se näyttää niin Gibsonin arkiset selviytymisrituaalit, ruumiin löytäneen siskon pitkän hälytyspuhelun ja poliisien saapumisen, kuin murhatun tytön isän murtumisen ruumishuoneella. Se keskittyy sarjassa esiintyvien naisten elämiin. Näin se pikemminkin purkaa kaiken mystiikan ja ihannoinnin sarjamurhaajan toimista, keksipä kyseinen murhaaja kuinka runollisia selityksiä omalle toiminnalleen.

Hitaasti etenevä sarja luottaa tunnelmaan ja monimutkaisten hahmojen vetovoimaan. Juonenkäänteitä ja cliffhanger-lopetuksia ei käytännössä ole, ja katsoja pääsee olemaan kärpäsenä katossa sekä Gibsonin että Spectorin elämässä. Tirkistelijäksi pakottaminen on osa sarjan piinaavaa tehoa. Hyvässä tai pahassa, kamera ei käänny pois eikä leikkaus seuraavaan kohtaukseen pelasta. Samaan aikaan toivoo Spectorin jäävän kiinni että pääsevän pakoon.

Sivujuonena sarjassa tosin on paikallisen poliisin korruptio, minkä avaamisessa juonipaljastuksia käytetään hyväksi ahkerasti. Ensimmäisen kauden aikana tämä puoli jää raakileeksi, vaikka vallan ja naisten hyväksikäytön kautta sekin kytkeytyy muuhun sarjaan temaattisesti.

Gibson muistuttaa kovasti skandinaavisia kollegoitaan Rikos- ja Silta-sarjoista. Hän on äärimmäisen hyvä työssään eikä pelkää konflikteja. Siinä missä Spectorin kanssa tutustutaan enemmän hänen arkeensa, Gibsonin kanssa keskitytään hänen työminäänsä. Tätä kautta ja Gibsonin suulla sarja myös suoraan käsittelee seksismiä. Yhden yön suhteen kanssa Gibson käyttäytyy sangen miesmäisesti, ja sen jälkeen ripittää asiaan tekopyhästi suhtautuvaa mieskollegaa. Median kanssa hän miettii tarkasti, millä sanavalinnoilla uhreja kuvataan. Kovin hienovaraisesti The Fall ei aina käsittele aihepiiriään, mutta toisaalta niin eivät tee myöskään kuluneita kliseitä ja asetelmia toistavat sarjat. Loppua kohden The Fall kääntää monet kliseet päälaelleen.