The Deep End kotikatsomo

Jenkkifestivaaleilla sekä Cannesissa 2001 jonkinlaista mainetta niittänyt The Deep End on aluksi tyylikäs, sitten hämmentävä ja lopulta turhauttava elokuva, joka kuitenkin edustaa sitä eittämättä parempaa amerikkalaista tuotantoa. Scott McGeheen ja David Siegelin yhdessä ohjaama, kirjoittama ja tuottama leffa perustuu Max Ophulsin ohjaamaan elokuvaan The Reckless Moment (1949), jonka taustalla oli Elizabeth Sanxay Hardingin kirja The Blank Wall. Edellä mainittujen kytkösten jälkeen Deep End on entistä helpompaa paikantaa "indie"-elokuvien omimpaan genreen, eli väljähköön neo noir -lajityyppiin.

Tilda Swintonin hienosti, kuten aina, näyttelemä Margaret Hall joutuu painajaismaiseen sotkuun kesken rutinoituja kotiäidin askareitaan, kun teini-ikäisen homopojan Beaun (Jonathan Tucker) kolmekymppinen rakastajatar Darby (Josh Lucas) tunkeutuu heidän elämäänsä ja poistuu samantien, kuolemalla tietenkin. Paikalliset rikolliset, Alek (Teho-osaston Goran Visnjic) ja Nagle (Raymond Barry) tietävät Hallien sekaantumiseen Darbyyn, lähinnä Beaun "tähdittämästä" kotipornosta, ja niin rosmot päättävät kiristää Margaretia tai nauha päätyy Darbyn kuolemaa tutkiville poliiseille. Margaretin ja Naglen rengin Alekin välille syntyy kuitenkin ymmärrys siitä, mikä oikein ja mahdollista sekä siitä, mikä sen sijaan on väärin tai ainakin mahdotonta. Yhdessä vaikuttavassa kohtauksessa Margaret selittääkin Alekille kotirouvana sekä kiristyksen kohteena olon kiistattoman ristiriidan sellaisella arkisella realismilla, että kaikki muut rikoselokuvat tuntuvat hetken täysiltä huuhaafantasioilta. Noirille uskollisena elokuva päättyy lohduttomasti, joskaan ei aivan niin kuin odottaisi.

Harvoin tulee antaneeksi hyvälle elokuvalle vain kahden tähden arvostelun, mutta jotenkin The Deep End ei ansaitse enempää. Ok, elokuva on tarkoituksella understated ja hillitty, mutta kun se muuttuu roolihenkilöiden lähestulkoon motivoimattomaksi käytökseksi tai toisaalta Margaretin sokean pakkomielteiseksi yritykseksi pelastaa poikansa, niin elokuvan tyyli käy lähinnä rasittavaksi. Samoin elokuvan alakulo muuttuu joissain paikoissa puhtaaksi pitkäveteisyydeksi, kun jännitystä ei sanottavammin synny pelkästään Margaretin yrityksistä ottaa pankkilainaa. Lisäksi Tilda Swinton tekee niin mestarillisen suorituksen näyttelijänä, että muuta elokuvaa rangaistaakseni tästä osin käyttämättä jääneestä neroudesta tähdet jäävät siis vain kahteen.

The Deep Endiä vaivaakin alati pienoinen päämäärättömyys, tekijöiden ulottuvilla on koko ajan valtava potentiaali tehdä upeaa ja koskettavaa elokuvaa, mutta jokin jää aina hieman puuttumaan. Enkä nyt tarkoita sellaista "puuttumista", joka tekee joistain elokuvista täysin mestarillisia (esim. Coppolan Keskustelu, 1974), vaan puuttuminen on The Deep Endissä vihjailua jostain, mitä ei kuitenkaan ole, ja osoittelua johonkin missä ei myöskään mitään ole. Näin myös peitetyt teemat, kuten pojan homoseksuaalisuus, upseeri-isän poissaolo ja porvarilliset kotirouvarutiinit, jäävät myöskin peitetyiksi ja pelkiksi maininnoiksi ilman todellista ja koskettavaa noir-syvyyttä.