The Confirmation kotikatsomo

Värit luovat elokuvan tunnelmaa yllättävän paljon. Vaikka The Confirmation onkin tarinansa osalta hyvin tavallinen pienen pojan kasvutarina, omituista isä-poikasuhdetta lempeästi piikittelevä draamakomedia, se tuntuu harmaan ja ruosteisen värimaailmansa vuoksi paljon maanläheisemmältä kuin moni tyylitelty indie-elokuva. Nebraska-elokuvan käsikirjoittajana tunnetuksi tullut Bob Nelson on saanut esikoisohjaukseensa yllättävän paljon särmää, jonka avulla elokuvasta kehkeytyy miellyttävän pienimuotoinen seikkailu.

Anthonyn (Jaeden Lieberher) äiti (Maria Bello) jättää poikansa alkoholismiin taipuvaisen ex-miehensä (Clive Owen) hoiviin päiväksi lähtiessään uuden miehensä kanssa retriitille. Anthonyn virheliikkeen seurauksena puuseppäisän arvokas työkalupakki häviää ja kaksikon on ryhdyttävä selvittämään tapausta.

Elokuva on tunnelmaltaan verkkainen eikä kiirehdi eteenpäin. Rikos toimii ainoastaan hataraa juonta ylläpitävänä voimana. Dekkarin konventioista ollaan kaukana, ja lapsen näkemys isästään kuljettaa elokuvaa eteenpäin. Walt-isä on renttu, monin tavoin kykenemätön huolehtimaan pojastaan, mutta kuitenkin lämmin ja välittävä. Hän muodostaa vastavoiman äidille, joka teennäisen lämpimästä ulkokuorestaan huolimatta vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä.

Vaikka värit ovatkin harmaita ja rikollisilla poluilla liikutaan, on tunnelma melko keveä, surumielisen koominen. Varsinaiseksi tragikomediaksi elokuva ei kuitenkaan ylly, siihen tarina on liian särmätön. Se vaatisi ylenkatsovan halveksunnan tuomista tarinaan, mikä taas olisi saattanut äityä liian julmaksi. Nyt Walt kuvataan vain sympaattisesti säälittävänä, kaikkensa yrittävänä epäonnistuneena isänä.

Anthony käyttäytyy melko lailla ikäisensä tavoin, mikä on virkistävää kaikkien pikkuvanhoista, huippuälykkäistä kakaroista kertovien tarinoiden joukossa. Pienen pojan avuttomuus korostuu erityisesti hienossa kohtauksessa, jossa Walt herää keskellä yötä alkoholin vieroitusoireisiin. Näinä muutamina hetkinä elokuva on täyttä draamaa, rikkinäisen lapsuuden vakavaa kuvausta. Vienon koomiset hetket taas tukevat vakaasti elokuvan ihmiskuvausta ja tekevät tarinasta paljon herkemmän kuin mitä se olisi saattanut olla pelkkänä draamana tai komediana.

Anthonyn matka, elokuvan kuvaama konfirmaatioriitti, ei ole mikään maailmaa mullistava kokemus, vaan pikemminkin niin pienten kuin suurtenkin asioiden ja kokonaisuuksien huomioimista, niiden taajuudelle virittäytymistä. Tarinan edetessä elokuva murtaa ansiokkaasti Anthonyn hillittyä kuorta ja kuorii sen alta paljastuvaa herkkyyttä esiin.

Rauhallinen ja mutkaton tyyli osoittautuu toimivaksi, ja hitaan ja epäilyttävän alun jälkeen tarina alkaa viehättää. On mukava katsoa indiedraamakomediaa, joka ei loppujen lopuksi ole genrensä tyypillisimpiä edustajia. Vaikka elokuva ei tarjoakaan mitään uutta, on se silti suurimmilta osin toimiva kuvaus perhesuhteiden ihmeellisestä voimasta.