Tentacles – Lonkerot / The Last Jaws – Valkoinen tappaja kotikatsomo

Steven Spielbergin Tappajahain (1975) menestyksen vanavedessä räpisteli monenlaista elokuvantekijää. Maakarit tehtailivat lippuluukkujen vetonauloiksi haitarinan toisintoja varsinkin 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla. Elokuvallisella laatumittarilla tekeleet eivät pärjänneet edes alkuperäiselokuvan omille jatko-osille, mutta yleisö sai mitä halusi ja lippuluukuilla kävi vilskettä.

Italiassa eksploitaatioelokuvilla oli vankka perinne ja uimareita popsivista vesipedoista tehtiinkin saapasjalkamaan tuotantoina monenlaista yritelmää. Spielbergin menestystarinaa toistettiin härskisti sellaisenaan, mitä nyt vedenelävää vaihdeltiin haista mustekalaan ja milloin mihinkin eväkkääseen.

Eksploitaatio-osastolla ansioitunut italialaisohjaaja Enzo G. Castellari tekaisi oman ja kenties yhden tunnetuimmista Tappajahai-kopioista 1980-luvun alussa. Onnistuneella markkinoinnilla tekelettä tyrkytettiin jossain päin maailmaa hyväuskoiselle yleisölle jopa Tappajahain kolmantena osana. Yhdysvalloissa Universal hieraisi puuhastelusta herneen nenäänsä ja vei asian oikeuteen. Great Whiten nimellä kulkenut haielokuva vedettiinkin parissa viikossa pois sikäläisiltä markkinoilta.

Vastaavia riitoja puitiin muuallakin. Perimmäinen syy oli tietysti raha, mutta on helppo kuvitella, että Tappajahain tekijät eivät kovin innoissaan katselleet oman elokuvansa häkellyttävän huonoja kopioita. Castellarin elokuvaa onkin kopiointisyytösten takia levitetty monilla nimillä ja tuore dvd-julkaisu kantaa nimeä The Last Jaws – Valkoinen tappaja.

Menestysreseptien kierrättäminen on osa elokuvabisnestä ja sitä on tehty läpi elokuvan historian. Ihmisiä jahtaavien vesipetojen kohdalla ilmeisimmät kopiointisyytökset olikin helppo välttää, kun hirviöksi vaihdettiin jokin muu vedenelävä kuin hai, vaikka tarina olikin muutoin täysin samanlainen. Italialais-amerikkalaisena yhteistuotantona tehty Lonkerot on tästä ikävän hyvä esimerkki.

Elokuva on käytännössä Tappajahain toisinto, mutta merihirviönä häärää iso mustekala. Ilmeisesti konsepti oli aikanaan houkutteleva, sillä Lonkeroiden pääosiin onnistuttiin kiinnittämään varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Tiedä sitten mitä sieniä John Hustonille, Bo Hopkinsille, Shelley Wintersille ja Henry Fondalle oli syötetty, kun he tällaiseen syöttiin tarttuivat. Kovasta yrityksestä huolimatta Lonkerot on nimittäin luvattoman huono elokuva, vaikka siinä onkin nähtävissä viitteitä aina Tappajahainkin taustalla vaikuttaneista 1950- ja 60-luvun monsterielokuvista.

Nykyvinkkelistä katsottuna niin Lonkerot kuin Valkoinen tappajakin ovat vain ja ainoastaan kehnoja tekeleitä, joilla ei ole edes camp-arvoa, vaikka onnettomissa tehosteissa oma hupielementtinsä onkin. Varsinkin Valkoisen tappajan pintaan pulpahteleva hai näyttää lähinnä ylitäyteen pumpatulta lasten uimalelulta.

Toiminnallisia kohtauksia on kummassakin elokuvassa tyystin liian vähän, jotta kökköys pelastaisi ne tylsyydeltä. Elokuvat rakentuvat tutuksi tulleen tarinan ympärille huonosti näyteltynä ja heikosti toteutettuna. Puisevuuden katselu käy pitkäveteiseksi heti ytimekkäiden alkutekstien jälkeen. Campin ystävien kannattaakin hukata aikansa ennemmin vaikka Mega Shark vs Giant Octopussyn parissa ja vakavasti otettavista haielokuvista kiinnostuneet löytävät taatusti enemmän katetta Open Waterista ja Reefistä. Lonkerot ja Valkoisen tappajan voi huoletta unohtaa laarin pohjalle.