Taistelu Algeriasta kotikatsomo

Jos on Yhdysvalloilla luurankoja kaapissa ulkopolitiikkansa suhteen, niin löytyy niitä Ranskaltakin. Ote siirtomaista lipsui pahemman kerran toisen maailmansodan jälkeen, ja se johti yleensä verenvuodatukseen. Algerian kapina oli yksi verisimmistä ja pisimmistä itsenäisyystaisteluista.

Pitkään jatkunut jännitys ranskalaisten siirtomaaisäntien ja algerialaisten välillä purkautui kunnolla jo vuonna 1945. Samoihin aikoihin kun Saksa antautui ehdoitta, veriset yhteenotot Algeriassa vaativat tuhansien ihmisten hengen. Terrori-iskut, pakotteet ja Ranskan pakkomielteinen asenne Algerian pitämiseksi itsellään jatkui aina vuoteen 1962 saakka, jolloin Algeria vihdoin sai itsenäisyyden.

Itsenäisyystaistelun aikana Algerian pääkaupunki Alger oli käytännöllisesti katsoen jaettu kahtia piikkilangoin ja sotilasvartioiden avulla ranskalaiseen (varakkaaseen) ja algerialaiseen (köyhään) osaan. Toisen maailmansodan jälkeen rikkaat edelleen rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Terrorin ja itsenäisyyshaaveiden syyt olivat kaikkien nähtävissä.

Italialaisen Gillo Pontecorvon vuonna 1965 (elokuva ilmestyi vain kolme vuotta Algerian itsenäistymisen jälkeen!) valmistunut elokuva kuvaa erinomaisesti tätä kahtiajakoa ja kapinallisten toimintaa. Elokuva seuraa suorastaan millimetrin tarkasti algerialaisten pommi-iskujen suunnittelua ja käytäntöön panoa. Ei ole siis suurikaan yllätys, että ainakin Mustat Pantterit käyttivät elokuvaa "opetusvideonaan". Elokuva esitettiin myös Pentagonissa juuri ennen toista Irakin sotaa. He etsivät elokuvasta vihjeitä ymmärtääkseen hieman paremmin kapinallisten mielenliikkeitä. Jokainen voi itse päätellä kuinka Pantterit tai Pentagon ovat onnistuneet.

Taistelu Algeriasta on saanut selkeitä vaikutteita Italiassa juuri tuolloin vaikuttaneelta neorealismilta ja hyvin suuren osan vaikuttavuudestaan elokuva saa juuri tästä tyylisuunnasta. Elokuvan omanlainen tunnelma syntyy dokumentaarisesta kuvaustyylistä ja siitä tosiseikasta, ettei ammattinäyttelijöitä ole mukana kuin eversti Mathieuta esittävä Jean Martin.

Ristiriitaisin hahmo on juuri eversti Mathieu, joka pestataan kapinallisten kitkemiseen Algeriasta. Everstille partisaanitoiminta on tuttua, sillä toisen maailmansodan aikana hän kuului Ranskan vastarintaliikkeeseen. Keskitysleirin kauhutkin hän on kokenut. Näitten seikkojen takia luulisi, että Mathieu tuntisi empatiaa kapinallisia kohtaan. Toisin kuitenkin on. Ihmisen muisti on lyhyt. Eversti käyttää muun muassa sellaisia kidutuskeinoja kapinan kitkemiseksi, että natsitkin olisivat ihmeissään. Eivät kapinalliset tietenkään yhtään sen laupeampia ole. Heidän tekemissään iskuissa kuolee pääasiassa pelkästään siviilejä. Tilanne on täysin umpikujassa, jossa molemmat osapuolet menevät äärimmäisyyksiin. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen.

Kumpaakaan puolta ei kuvata yksiselitteisesti pahana. Myös ranskalaiset saavat ymmärrystä osakseen. Koko jupakka on kuitenkin paljon vaikeampi kuin miltä se ensin näyttää. Ovatko kapinalliset vapaustaistelijoita vai viattomia ihmisiä tappavia rikollisia? Voidaanko eversti Mathieuta sittenkin vain pitää onnistuneena johtajana, koska saa kapinallisten johtajat kiinni ja tapettua yksi toisensa jälkeen? Sehän kuuluu vain sotilaan ammatinkuvaan. Katsoo asiaa mistä näkökulmasta tahansa, maailma ei Algeriassakaan ollut mustavalkoinen. Pontecorvon sympatiat kuitenkin menevät selvästi algerialaisten puolelle.

Opetustarkoitukseen elokuva ei ehkä kelpaa mutta vaikuttavuutensa vuoksi se on ehdottomasti yksi tärkeimmistä koskaan tehdyistä (sota)elokuvista. Ajatuksia herättävä klassikko, joka neorealismilta lainaamillaan keinoilla rikkoo perinteistä tarinankerrontaa uraauurtavasti. Poliittista elokuvaa parhaimmillaan. Ylilyöntejä tai väkivallalla sosiaalipornosta puhumattakaan mässäilyä ei ole. Harvinainen suoritus.

Dvd on tosin pettymys. Ainoa ekstra on ohjaaja Pontecorvon esittely. Tämä jos mikä on sellainen elokuva, josta olisi halunnut nähdä edes jonkinlaisen making of- dokumentin.