Sunshine kotikatsomo

Historiallinen sukukronikka on hankala aihe elokuvalle. Varsinkin jos tarinan on määrä kattaa yli sata vuotta historiaa. On olemassa riski, että tarina ryskäyttää ihmiset läpi keisarit ja kuninkaat, hitlerit ja stalinit, sodat ja rauhat käteen jäädessä vain kokoelma valjuja välähdyksiä sinne tänne tempoilevista ihmisistä, jotka tuskin ehtivät sanoa nimeään, kunnes jo häviävät historian myrskypilviin. Elokuvan tarjoama tila on rajallinen. Se mihin Sunshine käyttää vajaat kolme tuntia, niin Kummisetä-tarinoihin tarvittiin yhteensä noin yhdeksän tuntia elokuvaa. Eikä kiire voi olla jättämättä jälkeään.

Sunshine koostuu kolmesta osasta, kolmesta sukupolvesta. Tarina kertoo unkarinjuutalaisesta Sonnenschein-suvusta, joiden elämää seurataan 1800-luvun puolivälistä seuraavan sataluvun puoliväliin. Elokuvan teema on Szabólle tuttu esimerkiksi sellaisista elokuvista kuin Mefisto (1981) ja Eversti Redl (1984). Vastakkain asettuvat yksilö ja sopeutumista vaativa yhteisö, tai paremminkin kulloinkin vallassa oleva tyranni. Juutalaiset Sonnenscheinit ovat pakkomielteisiä sopeutujia. Saadakseen palvella ja sitä myötä elämälleen tarkoituksen he kieltävät sukunsa nimen, he kieltävät uskontonsa ja lopulta he kieltävät itsensä. Szabón näkemys on tyly ja lohduton. Kukaan ei voi myydä itseään loputtomiin. Varsinkaan kun poikkeavaa ei lopulta kuitenkaan hyväksytä. Sonnenscheineista tulee kulloisenkin järjestelmän hyväksikäyttämiä marionetteja, jotka voidaan tuhota, kun tarvetta ei enää ole. Itsensä kauppaamiselle ja kieltämiselle on löydettävä toinen vaihtoehto.

Elokuva käyttää kuhunkin sukupolveen noin tunnin ja se ensimmäinen on elokuvan heikoin. Ensimmäinen tunti elokuvassa on kumman hengetöntä ja ponnetonta, joka ehkä toisaalta johtuu siitä, että 1800-luvun lopulta ei ole tarinaan sijoitettavaksi mitään henkeäsalpaavaa historiallista mullistusta. Toisaalta ensimmäinen jakso liikkuu pelottavan lähellä edellä mainittua henkilöhahmojen välähdyskokoelmaa. Ensimmäinen sukupolvi on ikään kuin sormiharjoitelmaa loppuelokuvaa kohden, joka toisaalta on maailmansotien ja juutalaisvainojen varjossa jo hieman tiiviimpää ja varmaotteisempaa kuvastoa.

Ralph Fiennes on pätevä ja paikoin intensiivinen tulkki jokaiselle suvun kolmelle päämiehelle, joita kaikkia riivaa epätoivoinen suhde niin naiseen, sukuun, itseensä kuin esivaltaankin. He eivät ole kolme eri henkilöä vaan oikeastaan yksi ja sama mies eri aikakausina kuvattuna, samankaltaisten mielihalujen ja tilanteiden riivaamana. Tätä palvelee ohjaajan ratkaisu olla kertomatta miesten lapsuustarinoita, jolloin elokuva myös valitettavasti uppoaa yhden tyypin junttapaaluksi kuin nousisi elämänmakuisten henkilöhahmojen värikirjoksi.

Elokuvalla on hienot loppua kohti kiihtyvät hetkensä. Jos alun hukkaminuutit olisi siirretty palvelemaan 1900-luvun kohtaloita ja elokuva olisi tiiviimmin keskittynyt luomaan kiinnostavien persoonien palettia, tarinan ihmiskohtalot olisivat saavuttaneet koskettavuudessaan vielä syvempää kouraisevuutta. Nyt saman perustarinan toisto ilman ratkaisevan merkityksellisiä näkökulmienvaihtoja saattaa hieman puuduttaa.