Skeleton Crew kotikatsomo

Ohjaajakaksikko Tommi Lepolan ja Tero Molinin esikoisteos Kohtalon kirja (2003) tehtiin Tampereen ammattikorkeakoulun opinnäytetyöksi. Syyttä suotta parjattu teos on paljon mainettaan parempi, resursseihinsa nähden kunnianhimoisesti toteutettu episodielokuva. Kohtalon kirjan jälkeen kesti kuitenkin kauan, ennen kuin kaksikko ohjasi seuraavan kokopitkänsä.

Skeleton Crew'n viitekehyksenä on tarina suomalais-amerikkalaisesta filmiryhmästä, joka tekee vanhasta murhasarjasta B-luokan roskakauhuelokuvaa veritekojen aidoilla tapahtumapaikoilla, vanhassa mielisairaalassa. Jo tässä vaiheessa on syytä tehdä perustavanlaatuinen jako elokuvan analysointimetodeissa. Jos elokuvaa analysoi niin sanottuna aitona kauhuelokuvana, arvostelun voi summata nopeasti puhumalla kliseistä, kömpelöstä näyttelemisestä sekä ennalta arvattavuudesta ennen kuin lätkäisee yhden tähden.

Skeleton Crew ei kuitenkaan ole täysin vakavissaan tehty kauhuelokuva, vaan se on musta satiiri pahimman pohjasakan nykykauhuelokuvista, elokuvakerronnan menetelmistä ja elokuvakulttuurista. Teos on osuva näkemys nykyaikamme tirkistely- ja nöyryytyskulttuurista, jonka kuvastimia tosi-teeveet ja valvontakamerat ovat. Joku kuvaa aina jossain, ja aina kun joku kuvaa, joku toinen voi saada tirkistelystä ja kuvatuista kärsimyksistä nautintoa istuessaan ruudun orjana popcornit ja kola kädessä.

Paikoin elokuva on suorastaan metakerronnallinen. Alkuperäisten surmien tekijä, hullu lääkäri ”Auteur” teki snuff-videoita, jotka myöhemmin tullut kuvausryhmä löytää. Seonnut ohjaaja alkaa tehdä omia snuff-videoita kuvausryhmästään, ja katsoja saa tirkistellä filmiä, jossa tehdään filmiä filmeistä. Dvd:n katsoja puolestaan tirkistelee tirkistelijöitä, jotka kaiken kukkuraksi löytävät mielisairaalan uumenista kuvaruudun, joka näyttää tismalleen samaa kuvaa kuin mitä katsoja näkee kotisohvaltaan.

Spaceballs-elokuvastakin tuttu käänne on etäännyttävän absurdi ja vieraannuttava. Uhreiksi joutuneet filmiryhmäläiset jopa kelaavat ”omaa elokuvaansa” nähdäkseen, kuinka heille tulee käymään ja rikkovat neljännen seinän todetessaan olevansa itse ”huonossa kauhuelokuvassa”. Henkilöhahmot kommentoivat muutenkin useasti omia tekemisiään ja perustelevat niitä sillä, että ne kuuluvat huonon kauhuelokuvan käänteisiin ja kliseisiin.

Skeleton Crew tekee kuitenkin muutakin kuin parodioi kauhuelokuvia. Auteur on sarjamurhaaja, jolle kuvaaminen, kuvat ja kuvattavana oleminen ovat kaikki kaikessa. Hahmo ei ole niinkään kaukana nykypäivän koulusurmaajista ja joukkomurhaajista, jotka suoltavat ensin uhovideot nettiin ja saavat sitten oman varttinsa kuuluisuudessa tekemällä järjettömiä veritekoja. Kameralla varustettu murhamies on oman aikamme synkkä kuvastin.

Lepolan ja Molinin metagenre-satiirissa on ajatusta, ideaa ja näkemystä, jota tarkoituksellinen ylinäyttely ja kliseissä mässäily korostaa. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan ole aivan tasapainossa kauhuelementtien, satiirisen genrekäsittelyn ja silkan slapstick-huumoriverilöylyn välillä. Idea olisi mennyt perille hieman vähemmälläkin ylikorostamisella ja alleviivaamisella. Ajoittainen kömpelyys vaivaa kerrontaa, eikä kaikkia hyviä ajatuksia viedä loppuun asti.

Hetkittäisistä puutteistaan huolimatta yritys on hyvä, ja ulkoisilta puitteiltaan, kuten efekteiltä, elokuva on kelpo käsityötä. Nyrjähtänyt, äkkiväärä ote tekee elokuvasta paljon paremman kuin Saha kuutoset, My Bloody Valentinet ja muut alimman yhteisen nimittäjän jätteet, joita Skeleton Crew ivaa.