The Keeper kotikatsomo

Epäkelpo kollega pettää yrmykörmyn veteraanipoliisin ja ampuu tämän seulaksi. Jäyhä pönöttäjä jää kuitenkin nipin napin henkiin, tekee seulanakin tilinsä selväksi pahan parinsa kanssa, kuntoutuu entistä ehommaksi, mutta joutuu pakkoeläkkeelle. Onneksi vanha ystävä pelastaa kokeneen luunmurskaajan omien peukaloiden pyörittelyltä ja pestaa ex-poliisin kauniin tyttärensä hengenvartijaksi, jonka elämäntehtäväksi kirkastuu nivelien poksauttaminen kaikilta kaunotarta edes vahingossa vilkaisevilta.

Ei siis mitään uutta Steven Seagalin universumin alla. Vanha jaksaa toistaa vanhaa kaavaa kaavoihinsa jääräpäisesti kangistuneena. Ainakin käsikirjoittamisen hänen soisi jättävän paremmin osaaville. Ja hankkivan myös pätevämpiä jeppejä ohjaajan pallille.

Kun Seagal 1990-luvun alussa teki muutaman jämäkän toimintapläjäyksen, taso alkoi nopeasti hiipua kierrätyksen huumassa. Sinänsä harmi, koska Seagalin yhdessäkin ilmeessä on aina ollut jotain outoa koomisen kovaa karismaa, jonka kiehtovuutta on vaikea asemoida jonnekin uskottavuuden ja uskomattomuuden harmaalle vyöhykkeelle.

Ilmeisen pienellä budjetilla väsätty The Keeper kantaa sen yhden katsomiskerran juuri herran itsensä ansiosta, mutta on elokuvana yksinkertaisesti jo liian huono edes camp-huumorin kannalta.

Pahoinpitelyjen maaninen palvonta ei jaksa pitkän päälle enää naurattaa, vaikka toki plösähtäneen toimintasankarin elähtäneet pyörähtelyt lukuisissa tappelukohtauksissa jaksavatkin hetkeksi nostattaa huulille vienon hymynkareen. Kuitenkin jo kiusaantuneesti. Toteutus kahlaa televisiosarjatasolla ja näyttelijätyöskentely on yleisesti ottaen luokattoman lahjatonta. Ehkä Seagalin pitäisi tehdä uusi kurvi urallaan ja erikoistua ehtoopuolella pieniin karismaattisiin sivurooleihin taide-elokuvissa kuten Charles Bronson teki.