Ankantahtiin - Ankkamaisia tarinoita kotikatsomo

Ankkayhteisössä kohutaan, kun kaupunkiin tunkeutuu alligaattori. Lihaisiin herkkuihin tottunut Aldo joutuu kuitenkin muuttamaan ruokavaliotaan tutustuessaan ankkaan nimeltä Bill. Vastoin kaikkia odotuksia Aldosta ja Billistä tulee hyvät ystävät, ja yhdessä he seikkailevan Ankkakaupungin vilskeessä.

TV-sarjana tuttu tietokoneanimaatio, Ankantahtiin, toistuu nyt videolla, johon on koottu seitsemän ankka ja alligaattori -hupailua. Mahdollisiin vieroitusoireisiin, jotka aiheutuvat Ankantahtiin-sarjan poistumisesta MTV3:n sunnuntaiaamusta elokuun puolivälissä, onkin apu nyt lähellä. Videon avulla lapsenmieliset selviävät jatkossakin sunnuntai-melankoliasta ja lapset niistä tylsistä hetkistä, kun kukaan ei jaksa leikkiä.

Ankantahtiin perustuu kanadalaisen Michael Bedardin kuuluisiin julistehahmoihin ja lastenkirjoihin. Jo parikymmentä vuotta sitten ankkajulisteistaan tunnetuksi tullut Bedard innostui vuonna 1998 laajentamaan ankkojen tarinan lastenkirjaksi. Kirja sai nimensä, Sitting Ducks, Bedardin tunnetuimman julisteen mukaan, jossa kolme ankkaa nautiskelee jääteestä auringossa lekotellen, vaikka takana olevassa seinässä näkyy kaksi luodinreikää. Sama monimerkityksellinen huumori toistuu myös lastenkirjassa, jossa Ankkakaupunki on itseasiassa alligaattorien ylläpitämä ja teurastukseen päättyvä ankkojen lihotuslinja.

Televisiosarjan huumori ei ole yhtä mustanpuhuvaa kuin Sitting Ducks -kirjassa, vaikka monitulkintaisuus on yhä tallella. Aldon ja Billin seikkailut ovat ennen kaikkea tarina ystävyydestä ja sen merkityksestä. Alligaattori ja ankka ajautuvat moniin kommelluksiin, mutta myös selviävät niistä yhteisvoimin. Toisaalta Ankantahtiin on myös suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, sillä erilainen ja aluksi pelottavalta vaikuttanut Aldo hyväksytään lopulta osaksi ankkayhteisöä. Lisäksi sarjan voidaan jopa ajatella olevan kulutuksen haittoja vastaan ja kasvissyönnin kannalla - vaikka sekä Aldo että Bill syövätkin myös kalaa. Syvempien merkitystensä lisäksi Ankantahtiin on kuitenkin myös kepeää hupailua, joka yksinkertaisuudessaan on varsin toimivaa. Monien tasojensa ansiosta sarja vetoaakin niin aikuisiin kuin lapsiin.

Sisällön lisäksi myös sarjan toteutus on onnistunut hyvin. Animaatio on kieltämättä pelkistettyä, mutta toisaalta hyvin toimivaa, ja kirkas ja selkeä värimaailma saa aikuisenkin hyvälle tuulelle. Tarttuva tunnusmusiikki on ehkä hieman koominen ja koko päivän päässä soidessaan suorastaan rasittava, mutta kaiken kaikkiaan Ankantahtiin on ehdottomasti katsomisen arvoinen.