Ikuinen klassikko

Ikuinen kaupunki on natsien vallan alla italialaisen fasistihallinnon sulkiessa silmänsä. Joukko partisaaneja, kirkonmiehiä ja lapsia taistelee miehittäjiä vastaan.

Roma, cittá apertaRooma, avoin kaupunki (1945) kuuluu elokuviin, joita on hankala tulkita kuulematta päässään petervonbaghien ääntä. Elokuva on nostettu kaanoniin ja on kiistaton klassikko, johon jokainen elokuvahistoriaan tutustunut on törmännyt. Miksi näin?

Elokuva on ensimmäinen osa niin kutsutusta Roberto Rossellinin sotatrilogiasta, jonka muut osat ovat Paisa (1946) ja Saksa vuonna nolla (1947). Trilogia syntyi välittömästi toisen maailman sodan jälkeen ja kuuluu italialaisen neorealismin ytimeen. Joidenkin mielestä nimenomaan Rooma, avoin kaupunki aloitti koko suuntauksen. Amatöörinäyttelijöiden ja ulkokuvien käyttö sekä aihepiiri antavat elokuvalle neorealismin tyypilliset piirteet. Tarina on traaginen, mutta elokuva sisältää myös lämmintä huumoria ja lupauksen paremmasta, onhan käsikirjoitus suuren elämänkarusellin tirehtöörin Federico Fellinin kynästä.

Roma, cittá apertaPeter Bondanella on todennut kirjassaan Italialainen elokuva, neorealismista nykypäivään (1993), että neorealismi oli Italiassa marginaalista taide-elokuvaa, joka ei nauttinut suuren yleisön suosiosta. Kuitenkin Rooma, avoin kaupunki oli aikoinaan myös yleisön suosikki. Ja miksei olisi ollut? Elokuvassa yhdistyvät melodramaattinen, jännittävä juoni ja dramaattiset silloista ajanhenkeä ja Roomaa kuvaavat dokumentaariset jaksot. Elokuvan hahmot ovat psykologisesti ymmärrettäviä ja samaistuttavia sekä jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin: Manfredi ja Frencesco, rohkeat partisaanit; Don Pietro, vasemmistolainen katolinen pappi; Pina, suorasuinen työläisnainen sekä lasten iskujoukko, jota johtaa rampa Romoletto. Vastapuolella on epäilyttävän feminiininen natsimajuri Bergman, jonka oikeana kätenä juonii epäinhimillinen lesbo Ingrid. Ingridin koukussa pyristelee Manfredin naisystävä Marina, jolle naispaholainen välittää huumeita.

On siis kovin ymmärrettävää, että italialainen yleisö otti suopeasti vastaan elokuvan, joka esitti miehittäjät perversseinä ja kauttaaltaan julmina ihmisinä. Sen sijaan elokuvassa italialaiset tuntuvat puhaltavan yhteen hiileen, huolimatta siitä onko kutsumus kristinuskossa vai kommunismissa.

Roma, cittá apertaRooma, avoin kaupunki välittää kiistatta tuon ajan tuntoja ja yleistä ilmapiiriä. Elokuvassa on myös muutama unohtumaton kohtaus, joita ilman elokuvahistoria olisi köyhempi. Miettiä sopii esimerkiksi, onko Mikko Niskanen varastanut idean Anna Magnanin kaatumisesta elokuvaansa Pojat (1962).

Klassikot raahaavat mukanaan pitkää tulkintojen laahusta, niin myös Rooma, avoin kaupunki. Elokuvan arvo ei enää olekaan kokonaan teoksessa itsessään vaan siinä, mitä se edustaa historiallisesti. Elokuvassa ikuinen kaupunki nousee raunioista aina vaan, ja Rooma, avoin kaupunki säilyttää klassikon asemansa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 4 henkilöä