Romulus, My Father kotikatsomo

Tunnetun ja tunnustetun, australialaisen moraalifilosofin ja kirjailijan Raimond Gaitan muistelmiin perustuva Romulus on monilla huomionosoituksilla palkittu ja valittu kotimaassaan myös parhaaksi elokuvaksi viime vuonna. Elokuva edustaa pienimuotoista laatudraamaa, johon on saatu houkuteltua myös Hollywood-tuotannoista tuttuja nimiä. Etenkin Marton Csokas on erittäin miellyttävä nähdä draamaelokuvassa ja sympaattisessa roolissa. Hänelle kun on unelmatehtaan isoissa tuotannoissa langennut lähinnä vain psykopaattien luonnehdintoja. Suurempi stara Eric Bana tosin näyttelee välillä oudon pökkelömäisesti.

Elokuva kertoo siirtolaisperheen vähintäänkin oudoista perhesuhteista. Äiti (Potente) on maanisdepressiivinen, miehiä pettävä ja hyväksi käyttävä, mielialojensa mukaan käsittämättömästi tuleva ja menevä, perheestä toiseen pomppiva, arvaamaton levoton sielu, jonka kohdalla jopa rakkaus omiin lapsiin kyseenalaistuu. Hänen kohtalonsa tekee katsomisesta paikoin kiusallista, koska pahoinvointiin on vaikea päästä sisään. Jonkinlaisena vastapainona on isä-Romuluksen (Bana) enkelimäinen kärsivällisyys ja uhrautuva, pyyteetön anteeksianto sekä rakkaus poikaansa Raimondiin (Smit-McPhee) että lämmin, veljellinen suhde ystäväänsä Horaan (Csokas). Siinä tarinan aidot inhimilliset kiinnikkeet.

Ihmiskuvaus on sinänsä tarkoin vedoin hahmotettua, mutta inhimillisellä mittarilla elokuvaa vaivaa muurimainen ulkokohtaisuus ja pakkomielteinen rynniminen eteenpäin epäkohdasta ja onnettomuudesta toiseen. Rankat ihmiskohtalot vyöryvät tunteettomana kavalkadina ilman, että niihin saisi otetta draamassa, jonka onnistuminen vaatisi samaistumiskokemusta sekä tekojen ja seurausten punnitsemista, edes muutaman vedon happea ennen seuraava tragediaa.

Pelkkä loppuviitteen oloinen loppupäätelmä, että kaikesta huolimatta elämä voittaa ja vaikeiden kotiolojen kasvatista kasvaa humaani ja merkittävä vaikuttaja, ei riitä luomaan kaivattua tunnesinettiä muuten melko tavanomaisessa selviytymistarinassa. Elokuvaa katsoessa kysyin koko ajan, että miksi tapahtuu mitä tapahtuu ja lopussa päällimmäinen ajatus oli, että entä sitten. Kuin olisi puolitoista tuntia tavoitellut saippuaa, joka jatkuvasti liukastelee pois käsistä. Onnettomuuden jatkuva, turta tykitys jättää vain välinpitämättömäksi.