Reign Over Me - ystävyyden voima kotikatsomo

Tämän elokuvan jälkeen olen taas vakuuttunut, että Adam Sandlerin ei pitäisi näytellä. Hänen ei pitäisi olla missään tekemisissä elokuvanteon kanssa, ellei sitten leikkaushuoneen siivoojana. Sielläkin hän todennäköisesti saisi typeriä vitsejään ujutettua muuten ehkä kelvollisiin elokuviin mukaan. Ainakin hän onnistuu antikarismallaan lässäyttämään Reign Over Men.

Elokuva alkaa lupaavasti. Menestyvä hammaslääkäri Alan Johnson (Don Cheadle), jolla on mukava koti ja suloinen perhe, näkee sattumalta vanhan opiskelukaverinsa Charlie Finemanin (Sandler) kadulla. Pöllähtänyt ja Bob Dylania muistuttava Charlie ei tunnu muistavan Alania ollenkaan, ja näyttää muutenkin elelevän etäisenä omissa maailmoissaan. Charlie on menettänyt perheensä 9/11-onnettomuudessa ja kärsii jonkinlaisesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Alan haluaa auttaa vanhaa ystäväänsä ja alkaa viettää aikaa tämän kanssa.

Charlie on kuin taantunut lapsen tasolle, ja Alan yrittää löytää kontaktia välillä autistisia piirteitä ja toisaalta aggressiivisia kohtauksia saavan Charlien kanssa. Yhteys tuntuu hetkittäin syntyvän, mutta Alan haluaa kuitenkin ohjata pahasti oireilevan ja traumatisoituneen miehen terapiaan. Sen verran arvaamaton ja irti muusta maailmasta tämä on.

Elokuvan alkuun on onnistuttu luomaan mukava, hieman viipyilevä ja surumielinen New Yorkin tunnelma. Katukuvat ja niissä potkulaudalla toikkaroiva Fineman tuovat metropoliin hetkellisen raukeuden ja pysähtyneisyyden tunteen, vähän kuin Vanilla Skyn hehkuvat kaupunkipysähdykset. Nämä henkäykset antavat viitteitä tunneälykkäästä ja kiinnostavasta ystävyysasetelmasta sekä siitä, millaista käytöstä ja selviytymismetodia ihmisiltä sokki- ja menetystilanteissa normaaliuden nimissä odotetaan.

Mutta Sandlerin karma astuu peliin. Vaikka lättänänlaiskasta Sandlerista ei muutoin pitäisikään, Reign Over Men alkupuolen häntä kestää. Sandlerille totuttua vakavampi näytteleminen ei sinänsä ole mitään juhlaa, mutta siedettävää. Sitten Sandlerille tuttu ankeushuumori ja miehuuden korostaminen hiipii mukaan ja levittää lonkeronsa kaikkialle. Tämä vesittää koko jutun. Yleensä niin hienoja ja herkkiä rooleja tekevä Don Cheadle vajoaa Sandlerin mukana syvyyksiin. Tietenkään syy ei ole pelkästään Sandlerin vaan turvallisen konventionaalisen ja hölmön käsikirjoituksen.

Huonoja reploja ei ole montaa, mutta tarpeeksi pilaamaan hienosti alkaneen tunnelman. Hintit, nätit tytöt ja vaimot saavat osansa. Tässä elokuvassa male bondataan oikein kunnolla, ja auta armias, kun Alan tilittää rakastavansa vaimoaan, mutta tarvitsevansa tilaa niin kuin mies nyt tarvitsee. Miten tätä miehen vapaudenkaipuuta jaksetaankin itseisarvoisesti julistaa edelleen? Asetelma on niin vanha ja kaluttu, että siihen ei uskoisi enää turhaan törmäävän. Perhe on tässä manifestissa taakka ja vaimo esteenä miehen luontaiselle tilan tarpeelle.

Pahinta koko "kasvutarinassa" on, että kaikki stereotypiat ja seksistiset lohkaisut kiedotaan muka-sympaattiseen ja lämminhenkiseen kerrontaan, kahden erilaisen miehen kehittyvään ystävyyteen. Sillä pehmennetään ala-arvoisia vitsejä ja pistetään ne moraalisesti hyväksyttyyn kehykseen. Ainoa virkistävä piirre on, että elokuvassa keskiluokkaa ja subjektia edustaa afroamerikkalaisuus totutun valkoisuuden sijaan. Tosin tässäkin tapauksessa valkoinen mies opettaa mustalle elämästä tiettyjä totuuksia, mutta asetelma on vastavuoroisesti myös toisin päin.