Poromafia kotikatsomo

Toimittajanakin uraa luonut Mikko-Pekka Heikkinen on Antti Tuomaisen lisäksi toinen varteenotettava kotimainen nykykirjailija, joka kykenee kiteyttämään suomalaisen mielenmaiseman humoristisuuden positiivisella tavalla. Heikkinen vaihtelee sujuvasti tyylilajeja, mutta hallitsee osuvimmin kertomukset, joissa pohjimmiltaan oikeudenmukaiset henkilöt eksyvät välillä väärille poluille. Poromafia-kirja ilmestyi 2016 ja on nyt saanut komean kuvallisen sovituksen C Moren kahdeksanosaisena sarjana. Hienoa, että Lapin (sekä Norjan että Suomen) kuvissa hyödynnetään kauniita talvisia maisemia, vaikka kesällä pääsisi halvemmalla. Rahoitusta on helpottanut yhteistyö norjalaisten tahojen kanssa.

Poromafian tarina käynnistyy Nelihangan perheen äidin hämärällä kuolemantapauksella. Suvun pojat sekä patriarkka riitautuvat, koska mies jää vaimonsa testamentin ulkopuolelle poikien eduksi. Kaikkia keinoja – laillisia ja laittomia – käytetään hyväksi taistelussa perintömaiden vallasta. Oman lisänsä soppaan heittää Poikkipää-suvun sinkkunainen Sara. Hän liittoutuu Nelihangan vanhemman pojan kanssa, joka johtaa jänkävätysten riemukasta Ahma SC-kelkkakerhoa. Liittolaisilla on ollut yhteisiä laavuaktiviteetteja aiemminkin.

Sarjan synopsiksen lause: ”saanut inspiraationsa Heikkisen romaanista” pitää todellakin paikkaansa. Sen verran radikaalisti filmatisointi poikkeaa kirjan rakenteesta. Eikä siinä mitään, hyvä että ei sorruta helpoimpaan eli dialogin kuvitukseen. Joitain häiritseviäkin säätöjä on havaittavissa. Kirjan Jouni-Sammeli on nyt pelkkä Sameli, jossa ei ole samaa vahvaa pohjoista konnotaatiota. Kaksoiskonsonantti lienee pudotettu pois ruotsalais- ja norjalaisnäyttelijöiden eduksi.

Nimekkäintä näyttelijäkaartia edustaa ruotsalaisvahvistus Mikael Persbrandt, joka istuu sujuvasti vilunkihahmoonsa. Kotimaisista Samelia näyttelevä Samuli Edelmann ja Saraa näyttelevä Anna-Maija Tuokko saavat väleihinsä uskottavaa jännitettä. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa näyttelijänäkin pätevöitynyt Mika Kurvinen, joka edustaa uudempaa tekijäpolvea. Hänen aikaisempia töitään löytyy muun muassa Yle Areenasta (Invisible Heroes). Sarjan jylhä tunnariviisu Jeminan Hear Me Lord soi oivasti kuvien tukena.

Pohjoisen mielenmaiseman karu luotaus ruumiillistuu parhaiten ylikonstaapeli Mularissa (Paavo Westerberg). Mahdotonta selvitä ehjänä eläkkeelle ilman vehkeilyä voittajaksi veikatun rikollisleirin kanssa. Tässä voi nähdä tietynlaista viitettä vaikkapa Kittilän kunnanvaltuustossa esille tulleisiin väärinkäytöksiin. Kuten monet muutkin hahmot, Mulari on enemmän traaginen kuin koominen.

Käsikirjoitus nuoralla tanssii kevyillä horjahteluilla tragiikan ja komiikan välimaastossa välttäen pahimmat pudotukset. Luutuneempaa puolta edustaa viime vuosikymmenien väsähtänyt mieskuva. Miesroolit määritellään yksioikoisesti suhteilla läheisimpiin naishenkilöihin, joita edustavat puolisot, exät ja äidit. Ilman naisen tasapainottavaa vaikutusta miehille jää jäljelle typerä kukkoilu, joka johtaa huonoihin lopputuloksiin.