Paksuna kotikatsomo

Kavereidensa kanssa kommuunissa asuva, pilveä pössyttelevä ylipainoinen Ben (Seth Rogen) kohtaa yökerhossa ylennystään juhlivan, kurinalaisen säntillisen Allisonin (Katherine Heigl). Tuhti laitamyötäinen johtaa kiihkeään yhden yön suhteeseen, ja kiiman hetkellä ehkäisykin unohtuu. Kahden kuukauden kuluttua Allison huomaa olevansa raskaana ja päättää pitää lapsen. Samalla Allison päättää tutustua lapsensa isään paremmin.

Judd Apatow’n toinen kokopitkä elokuva pureutuu lämminhenkisesti, erittäin tarkkanäköisesti ja oivaltavasti perhedynamiikkaan ja kahden keskenään varsin erilaisen persoonan ristiriitoihin, joita raskausaika monimutkaistaa entisestään. Monet elokuvan tilanteista perustuvat Apatow’n ja hänen vaimonsa (Allisonin sisarta esittävä Leslie Mann) omiin kokemuksiin, joten absurdeimmissakin kohtauksissa on usein totuuden siemen. Perhekeskeisyyttä lisäävät vielä pariskunnan omat lapset, jotka esittävät elokuvassa Allisonin sisaren lapsia.

Samaan aikaan Paksuna on kuitenkin myös estoton ja räävitön komedia, jossa verbaalinen komiikka on sukkelasanaista, luontevaa ja ennen kaikkea täysin vailla poliittisen korrektiuden häivääkään. Päähenkilöistä ja heidän suhteestakaan ei huumoria puutu, mutta rivoimmat jutustelut on jätetty Benin pilviveikkokavereille, joiden jorinat ovat yhtä härskejä kuin vähän yli parikymppisten nuorukaisten miesporukassa tosielämässäkin.

Huumori ei sisällä itsetarkoituksellisia shokkiarvoja, eikä naljailu ole missään vaiheessa itseisarvo. Pikkutuhman hihittelyn ja liioitellun oloisen läpänheiton sijasta joka hahmolla on oma, selkeä funktionsa draaman kaaressa, joka kantaa suvereenisti koko elokuvan keston. Teos on komediaksi varsin pitkä, mutta toisaalta elokuva ei edes ole puhdas komedia vaan komediallinen draama. Elokuvan leikkaaminen tiukkatahtiseksi aivot-narikkaan-vitsiautomaatiksi olisikin ollut karhunpalvelus tarinalle ja sen nyansseille.

Apatow’n ohjaustyyli antaa tarkoituksella ja suosiolla tilaa näyttelijöiden improvisaatioille ja eläytymiselle. Tarinan käsikirjoitusrunko ja tapahtumat ovat kylläkin tarkkaan suunniteltuja, mutta dialogia muuteltiin kuvausten edetessä hyvinkin spontaanisti, ja samoista otoista kuvattiin usein täysin erilaisia versioita. Tämä vapautti näyttelijät mahdollisimman luontevaan ja aidon kuuloisen replikointiin, mikä näkyy lopputuloksessa.

Lisäksi raskausajan tabuja aina aamupahoinvointien aikaisista oksenteluista raskausajan seksiongelmiin ei lakaista maton alle. Myös itse synnytys on visuaalisesti harvinaisen fyysinen. Naisen sukupuolielimien näyttäminen on ylipäätään rapakontakaisissa valtavirtaelokuvissa tabu, saati sitten edes pikaisen lähiotoksen näyttäminen ulos tulevan vauvan päälaesta. Onkin sinänsä paradoksaalista, että syntymän näyttäminen voi loukata joitain katsojia paljon enemmän kuin lukemattomat veriset kuolemat koko perheen väkivaltaleffoissa.

Perheenlisäystä, parisuhteita ja ystävyyssuhteita käsitteleviä elokuvia on parin viime vuodenkin aikana tullut yllättävän monta, mutta Paksuna on niistä kärkipäässä. Moraalisaarnat väliin jättävä, hauska, katsojan omaan älykkyyteen luottava ja kerronnallisesti taidokas teos on lajissaan erinomainen.

Bonuksia on erikoisversiossa tuntitolkulla. Anarkistiset bonukset ja pätkät vaativat vankat istumalihakset, mutta varsinkin mielipuoliset Kuni-pätkät ovat sohvaperunaksi muuttumisen arvoisia. Yksistään elokuvasta poistettuja kohtauksia on kahdella levyllä vajaan tunnin verran. Sketsien taso olisi riittänyt mainiosti itse elokuvaankin, mutta ne eivät olisi tukeneet elokuvan kokonaisuutta, eikä ajatus yli kolmetuntisesta komediasta olisi ollut kovinkaan houkutteleva.

Yleensä elokuvien teosta kertovat dokumentit ovat latteita itsekehuskeluja ja teknisten detaljien tympeää selvittelyä. Paksuna-bonukset ovat kuitenkin pääosin Spinal Tap -henkisiä pseudodokkareita, joissa näyttelijät ja ohjaaja kertovat vakavalla naamalla täysin absurdeja asioita. Varsinkin yli puolituntinen Finding Ben Stone on herkullinen satiiri elokuvien päätähtien valinnasta.